Arkisto aiheelle ‘Kestävä lammastalous’
Monimuotoisuus ympärillämme: Maanalainen orkesteri
Julkaistu perjantaina 20. helmikuuta 2026
Maaperä koostuu mineraaleista, orgaanisesta materiaalista sekä ilmasta ja vedestä niiden lomassa. Sen todellinen luonne paljastuu kuitenkin vasta huomion kohdistuessa eloperäisen aineksen pienimpään osuuteen: siihen, joka ei vielä ole kuollutta. Maan alla elämä ei ole kovin silminnähtävää, mutta siinä mittakaavassa olennainen osa planeetan toiminnasta rakentuu. Monimuotoinen maaperä ylläpitää ravinnekiertoa, hillitsee ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää, elättää kasvillisuutta ja kannattelee meitä kaikkia.
Näennäisessä hiljaisuudessa jalkojemme alla elää ja hengittää, rakentuu ja sortuu kokonainen ekosysteemi, kuin pieni kaupunki. Teelusikallisesta maata voi löytyä edustaja useammalle mikrobilajille kuin Tampereella on asukkaita, ja yksilöitä voi olla enemmän kuin koko maailmassa ihmisiä. Ainakin neljännes maapallon eliölajeista elelee maaperässä, joidenkin arvioiden mukaan yli puolet jossakin vaiheessa elämäänsä. Eikä valtaosaa ole edes nimetty, mikä ei sinänsä ole ihme: suurin osa olennoista on värittömiä, apuvälineittä näkymättömiä.
Mikrobien eli mikroskooppisen pienten, jopa yksisoluisten eliöiden merkitys on kuitenkin mitä näkyvin, tai olisi viimeistään niiden puuttuessa. Bakteerien, arkeonien, sienten ja alkueläinten aherruksen ansiosta hiili sitoutuu maahan, orgaaninen aines hajoaa ja kasvit saavat liukoisia ravinteita, vaikka itse työmyyrät pysyvät paljaalta silmältä piilossa. Mitä useampaa kasvilajia maassa kasvaa, sitä kirjavampi joukko mikrobeja niiden juuriston tuntumassa mittelöi. Kun kilpailijoita on paljon, kasvitauteja aiheuttavat lajit pääsevät harvoin villiintymään. Kuihtuneet kasvinosat, jatkuvasti syntyvät ja hajoilevat hienojuuret sekä juurieritteet muodostavat suuren osan maaperän orgaanisesta hiilestä, jota pieneliöt käyttävät ravintonaan.
Maaperässä askaroi myös joukko eläimiä – nekin niin pieniä, että pellolla astelija tulee talloneeksi joka askeleella tuhansia. Hiekanjyvän kokoiset, kuusijalkaiset hyppyhäntäiset silppuavat ahkerasti orgaanista jätettä. Pikkuisia sukkulamatoja löytyy joka lähtöön: osa laiduntaa bakteereja, osa sieniä, osa sitä sun tätä. Jotkut saalistavat toisia sukkulamatolajeja.
Juurten lomassa vipeltää minikokoisia hämähäkkejä ja hyönteisten toukkia. Jälkimmäiset ovat petopunkeille saalista, mutta punkkien kirjavasta joukosta löytyy myös eloperäisten tähteiden mutustajia. Lierot, eli kastemato kavereineen, kulkevat mullassa ylös ja alas. Yhdessä läpikuultavien änkyrimatojen kanssa ne ahmivat orgaanista jätettä, möyhentävät maata ja puhkovat mennessään käytäviä, jotka edistävät veden, ilman sekä kasvien juurten kulkua. Samaa mylläystä aiheuttavat muurahaiset tunneliverkostoineen, mutta lierot hoitavat samalla lannoituksenkin. Monimuotoisuus ei synny ainoastaan lajimäärästä, vaan jokaisen erikoistehtävän yhteensovittaminen tuottaa toimeliaan verkoston, varsinainen orkesterin.
Valtaosalla kasveista, viljellyistä peräti 90 prosentilla, on sienijuuri eli mykorritsa, joka ulottuu kymmeniä kertoja laajemmaksi kuin kasvin paljas juuristo. Sienet eivät osaa yhteyttää kuten kasvit, mutta ne ovat mestareita kaivamaan maasta fosforia ja muutakin tarpeellista. Entsyymeillään ne louhivat ravinteet ensimmäisinä vaikka kuolleen puuaineksen sisuksista. Siispä ne tekevät vaihtokauppaa kasvien kanssa: luovuttaessaan elintärkeitä ravinteita kasveille ne saavat omiin kokoelmiinsa sokereiden ja muiden orgaanisten yhdisteiden muodossa jopa viidenneksen hiilestä, jonka kasvi yhteyttäessään sitoo ilmasta. Kokonaan eri eliökuntiin kuuluvat rihmat muodostavat näin yhdessä tehokkaan ravinteenottoverkoston.
Sienirihmasto osallistuu samalla maaperän rakenteen muovaamiseen. Juurieritteiden hiiliyhdisteitä popsivien mikrobien kanssa ne liisteröivät maahiukkasia klimpeiksi ja niitä vielä isommiksi paakuiksi, jolloin maaperästä tulee sopivan huokoinen. Mururakenteinen maa pidättää hyvin vettä, kestää kulutusta ja sitoo typpeä sekä varastoi hiiltä. Rihmaston kuoltua siihen sitoutunut hiili voi levätä maassa vaikka satoja vuosia.
Maan alla elellään toisenlaisissa olosuhteissa kuin pinnalla. Vaikka kasvien juuret hapuilevat joskus vesipisaroita turhaan, huokosissa hengitysilma on lähes aina kosteaa, sillä maassa on loputtomasti pintoja, joista vesi haihtuu hiljalleen. Tuulta ei ole ilmaa vaihtamassa, joten eliöiden aineenvaihdunnan myötä hiilidioksidin osuus voi olla monta kertaa isompi kuin hapekkaassa ilmakehässä. Koska maanalainen maailma on turvassa auringon porotukselta ja nopeasti muuttuvalta säältä, ovat olosuhteet sen asukeille varsin tasaiset. Savisissa syvyyksissä lämpötila pysyy lähes samana ympäri vuoden, ja vakaata kasvuympäristöä hyödyntävät lukuisat lajit.
Todellisuudessa tasaista on vain meidän mittapuullamme. Maaperä on vuosituhansissa ja -miljoonissa kehittyvä elinympäristö, jonka reseptiin tarvitaan paljon hajoamista. Täällä päin maailmaa mannerjää raapi ensin kalliosta soraa, jonka sulamisvesi lajitteli pitkin uomiaan. Myöhemmin elämä on kasannut jäämistönsä siihen päälle paksuksi kerrokseksi. Senttimetriin uutta pintamaata tarvitaan satakunta vuotta, mutta koko järjestelmä voi romahtaa yhdessä kasvukaudessa. Yletön muokkaus, tiivistäminen, yksipuolinen viljely, holtiton keinolannoitus ja torjunta-aineet ovat keinoja saada maaperän orkesteri vaikenemaan. Elävä maaperä ei ole pelkkä kasvualusta vaan hauras ekosysteemipalvelu, joka toiminta perustuu pelkän mineraalirungon sijaan monipuoliseen eliöstöön pinnan alla ja yllä.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Kestävän lammastalouden polulla – porukalla
Julkaistu lauantaina 7. helmikuuta 2026
Miltä tuntuisi avata lampolasi ovet kouralliselle lampurikollegoita ja keskittyä yhteen tai muutamaan hyvin toimivaan asiaan? Ja toisaalta hyödyntää parviälyä parantamiskohteissa? Lapsikin tietää, että lapsikin oppii muiden kanssa ja muiden kokemuksista. Jatkuva parantaminen saattaakin olla vain konsulttijargonia asiasta, jota terveissä organisaatiossa tapahtuu muutenkin, kunhan ajattelulle ja vuorovaikutukselle varataan aikaa.
Yhdessä oppiminen vaatii tietysti vähän organisointia, ryhmässä toimimisen taitoja, luottamusta ja asiantuntijan luotsaamista. Kuitenkin lähtökohtana ovat osallistujien tarpeet ja valinnat. Missä minä olen lampolassani onnistunut ja haluaisin myös kertoa sen muille? Mihin haasteisiin kaipaan rakentavia uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia? Ja mistä löytyvät mahdolliset sokeat pisteeni? Asiat, joista en itse ole ollut lainkaan tietoinen, mutta jotka ulkopuolisen silmin herättävät kysymyksiä.
Lammasmaailma on vuosia kehittänyt suomalaisiin lampoloihin tavoitteellista riskiperusteista lampaiden terveydenhuoltoa, joka ennakoi ja ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon eläinten tarpeet läpi uuhenvuoden. Tänään kutsumme sitä Kelpolampaan työterveyshuolloksi. Kelpo tulee sanoista ”kestävän lammastalouden polulla”. Kestävä lammastalous on myös taloudellisesti kannattavaa. Olemme kuitenkin joutuneet toteamaan, että hyväkään asia ei jalkaudu ja muutu ”normiksi”, elleivät toimijat koe voimakasta sitoutumista niin tavoitteisiin kuin keinoihin. ”Lisää liksaa ja kevyempi duuni” eivät toimi kannustimina, jos niiden koetaan uhkaavan liikaa omia valintoja lampurina. Tätä pitää kunnioittaa. Muutoksen tarpeen on synnyttävä sisältäpäin. Ja muutokselle todella on tarvetta, jos suomalainen lammastalous aikoo säilyä houkuttelevana työpaikkana nykyisille ja tuleville lampureille.
Porukassa toinen toisilta oppiminen ja yhteisten arvojen testaaminen tulee jatkossa näkymään toiminnassamme entistä vahvemmin. Tavoitteemme ei ole sen pienempi kuin saada hyvän kierre käyntiin yhä useammassa suomalaisessa, maailman parhaassa lampolassa.