Monimuotoisuus ympärillämme: Elämä kulkee piennarta pitkin
Julkaistu maanantaina 29. kesäkuuta 2026
Peltoja, tienvarsia ja ojanpenkkoja kehystävät erilaiset pientareet. Nämä muokatun maiseman reuna-alueet ovat ekologisessa kokonaisuudessa keskeisiä turvapaikkoja, siemenpankkeja ja siirtymäkaistoja.
Yksivuotisten viljelykasvien hallitsemassa maatalousmaisemassa pientareet ovat kuin pitkulaisia niittylaikkuja. Avoimina, usein kuivina ja niukkaravinteisina ne tarjoavat korvaavia elinpaikkoja uhanalaistuneelle niittylajistolle. Monet perinteiset niitty- ja ketokasvit, kuten päivänkakkara, ketoneilikka ja kissankäpälä, viihtyvät hyvin tienvarsilla ja peltojen laidoilla, kunhan alueita ei muokata, lannoiteta eikä niitetä liian usein. Juuri muotonsa vuoksi pientareet ovat kuitenkin kauttaaltaan reunavaikutuksen alaisia: ympäröivien peltojen, laidunten, ojien ja metsien lajisto kohtaa kapeilla kaistaleilla toisensa. Suojavyöhykkeenä ne keräävät ravinteita ja torjunta-aineita viereisiltä pelloilta, mikä suosii enemmän yksisirkkaisia, rehevyyttä sietäviä kasvilajeja kuin kimalaisten suurimpia suosikkeja. Pientareilla on myös suhteellisen tuulista, ja kasvillisuus on yleensä laidunnettua niittyä korkeampaa. Aitoa niittyä piennar ei siis korvaa, mutta ne toimivat puskureina haitallisten aineiden leviämistä vastaan ja ovat maatalousympäristön monimuotoisuuskeitaina arvokkaita.
Tilkkutäkkimäisesti rönsyilevät pientareet houkuttelevat paikalle sekalaisen sakin perhosia, mesipistiäisiä, kärpäsiä ja muita pölyttäjiä. Päiväperhosista varsinkin nokkos- ja neitoperhonen viihtyvät pellonpientareilla mitä parhaiten. Kahvinruskea tesmaperhonen ja suonikas lanttuperhonen löytävät nekin helposti mieleiset mesikasvinsa. Korkeassa kasvillisuudessa viihtyvät myös monenlaiset yön lentäjät yökkösistä kiitäjiin. Usein perhoset lisääntyvätkin pientareilla, jos sieltä vain löytyy kunkin lajin toukille sopivaa ravintokasvia.
Aivan erityisesti pientareet hyödyttävät mesipistiäisiä, ja pelto-ohdakkeen kukinnolla kiipeilevä mantukimalainen onkin tavallinen näky. Pesäkolonsa kimalaiset tapaavat etsiä muualta, mutta niiden kuningattaret saattavat kyllä talvehtia tiheän kasvuston suojissa. Kärpäsille koiranputken kukkimisen aika on alkukesän juhlaa. Myöhemmin kukkivasta karhunputkestakin niiden lyhyt kieli yltää mainiosti mettä lipomaan.
Kasvien ja selkärangattomien eläinten runsaus tarkoittaa ruokaa isommillekin otuksille, joten lintuja ja pikkunisäkkäitä saapuu pientareille ravinnon hakuun metsän siimeksestäkin. Pesimäänkin sinne mahtuu: kauniisti viheltelevä viitakerttunen ripustaa pesänsä kasvillisuuden lomaan, mutta horsman latvassa hyönteisiä tähystelevä pensastasku kätkee munansa mieluummin maan tasalle. Peltopyy on tyypillinen viljapellon siemenruokailija. Munimaan kanalintu kuitenkin saapuu pientareen tuntumaan, sillä poikaset tarvitsevat proteiinipitoista hyönteisravintoa. Pikkulinnut ja kasvillisuudesta suojaa hakevat myyrät houkuttelevat paikalle myös petolintuja, kuten sinisuohaukkoja.
Muokkaamattomat kaistaleet eivät palvele ainoastaan suojavyöhykkeinä ja lajien turvapaikkoina, vaan niillä on suuri merkitys myös ekologisina käytävinä. Ne siis yhdistävät elinympäristöjä, turvaavat eläinten liikkumista ja ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta maatalousmailla. Kun metsiköt ja niityt ovat sirpaloituneet, pientareet muodostavat verkoston, jota pitkin eläimet ja kasvien siemenet voivat siirtyä paikasta toiseen. Erityisesti pölyttäjille ja pikkunisäkkäille pientareet tarjoavat reitin halki yksitoikkoisen viljelysmaan.
Moni piennar on raivattu pellonjatkeeksi aivan viime vuosina. Vuoden 2023 jälkeen niitä ei nimittäin ole tukiehdoissa vaadittu: suojavyöhykkeet vesistöjen äärellä riittävät. Maatalouden tehostumisen vuosikymmeninä erityisesti salaojitus ja peltolohkojen kasvu vähensi piennarten määrää roimasti. Koko pellon tiristäminen käyttöön ei kuitenkaan ole välttämättä taloudellisestikaan paras ratkaisu: minkä viljelyalassa häviää, sen voi torjuntakuluissa voittaa. Pientareen kasvillisuudessa nimittäin viihtyy ja talvehtii lukematon määrä hämähäkkejä, ampiaisia, petokärpäsiä, leppäkerttuja, loispistiäisiä ja maakiitäjäisiä, jotka popsivat mielellään myös viljelykasvien tuholaishyönteisiä.
Pientareiden lajimonimuotoisuus on sitä suurempaa, mitä leveämpiä ja yhtenäisempiä ne ovat. Kun kaistaleiden antaa kukkia kesän, riittää perhosilla mettä ja kasveilla aikaa tuottaa seuraava siemensukupolvi matkaan, eikä lintujen pesintäkään häiriinny. Ennen elo-syyskuuta on silti hyvä kitkeä vieraslajit, kuten komealupiini ja jättipalsami, jotta ne eivät jyräisi vähemmän kilpailukykyistä alkuperäislajistoa.
Jokainen kukkiva kaistale on kuin pieni vihreä linnake. Rauhaan jätettyinä ne toimivat suojamuureina, kulkuväylinä – ja keitaina, joissa elämä voi kukoistaa.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Monimuotoisuus ympärillämme: Kun pesäkuoppa onkin ansakuoppa
Julkaistu maanantaina 25. toukokuuta 2026
Puhumme usein pölyttäjien ahdingosta ja huolestumme mustikoiden ja omenoiden puolesta. Sitten on lajeja, joille mehiläisten pörinä on suorastaan olemassaolon ensimmäinen ehto. Onneksi kyseiset luontokappaleet eivät tiedä, miten työlääksi luonnonvaraisen mesipistiäisen arki on käynyt. Raivattu maisema tarjoaa huonosti pesäpaikkoja ja niukasti ravintoa. Eikä villimehiläisen elämä ole toisaalta alunperinkään huoletonta kukasta kukkaan lentelyä.
Keväisellä niityllä tulee nimittäin yllättävän helposti huijatuksi tai hyväksikäytetyksi. Esimerkiksi kimalaisorho-nimisen kämmekän kukat näyttävät ja vielä tuoksuvatkin koiraspistiäisen tuntosarviin aivan naaraalta. Petetyn kosijan matkaan lähtee kuitenkin pelkkä siitepöly, koska suloiset kukkaset eivät vaivaudu tuottamaan mettä. Eikä kasvikunta ole suinkaan ainoa juksuttaja. Eräillä hyönteisillä on villeihin mehiläisiin kohtalonyhteys, joka on sekä elintärkeä että vähän röyhkeä.
Lumi ehtii tuskin sulaa, kun laitumen tai metsänreunan rinteestä jo kaivautuu esiin sinimusta, kömpelön oloinen kovakuoriainen. Toukohäräksi kutsuttu otus on melkein tulitikun mittainen, mutta sen siivet näyttävät hassun pieniltä. Varsinaiset lenninsiivet ovatkin surkastuneet pois. Keväällä toukohärkiä voi tavata kedoilla, hiekkatörmillä, hakkuuaukeilla tai tomuisilla metsäautoteillä; paikoissa, joissa aurinko pääsee lämmittämään kasvillisuudesta paljaita kohtia.
Toukohärkä ei kenties vaikuta erityisen ovelalta eläimeltä, kun se taapertaa heinänkorsien välissä ja rouskuttaa voikukan lehtiä. Naaras tuskin keskeyttää ruokailuaan edes kohdattuaan koiraan. Parittelun jälkeen se tarvitsee kaiken energian, koska munia valmistuu niin paljon, että otuksen takaruumis paisuu tuplakokoiseksi.
Turboahdettu naaras vaappuu etsimään munintapaikkaa lempparikasvinsa liepeiltä. Voikukka, leinikki, pietaryrtti tai siankärsämö kelpaa mainiosti. Toukohärkä kaivaa syvän kuopan, johon vierähtää jopa tuhat munaa kerralla. Elinviikot käyvät kuitenkin jo vähiin, joten lisääntymisessä on oltava ahkera. Tässä pelissä on nimittäin surkea voittoprosentti. Munittuaan naaras kuopsuttaa vähän maata kuopan päälle ja jättää uuden sukupolven odottamaan kesäisempiä säitä.
Kukkien puhjettua alkaa tapahtua. Kuoriutuvat toukohärän toukat eivät ole mitään paksuja möllöttäjiä. Niillä on mittaa milli tai pari, pitkät jalat ja kussakin kolme koukkumaista kynttä, mistä erikoistoukka on saanut nimen triunguliini. Lajista riippuen ne ovat yleensä oransseja tai tummanpuhuvia. Yhteistuumin pitkäkoivet kuhisevat voikukan vartta ylös. Kun mykerölle laskeutuu hyönteinen, nopeimmat tarrautuvat siihen. Yleensä ennakkoluulottomuus kostautuu, koska kyseessä olikin kärpänen tai perhonen. Silloin matka vie hamaan loppuun. Muutamia kuitenkin onnistaa: kohdalle sattuu erakkomehiläinen.
Erakkomehiläisiä surraa Suomessa parisataa eri lajia. Ne eivät yleensä muodosta yhdyskuntia, kuten tarhamehiläiset, vaan pesivät nimensä mukaisesti kukin erikseen. Monet kaivavat pesäkolon hiekkaan, kuten hedelmäpuita tehopölyttävät maamehiläiset. Sellaisten kyytiin triunguliinien kelpaa hypätä.
Toukat eivät välttämättä tyydy odottamaan sattumanvaraista lykkyä. Saksassa on huomattu, että isotoukohärän triunguliinit osaavat leikkiä kukkaa. Ne kerääntyvät tiiviiksi kimpuksi ruohonkorteen ja vapauttavat ilmaan samoja tuoksuvia yhdisteitä, joita kukatkin tuottavat. Paikalle saapuva mehiläinen tuumaa löytäneensä mehukkaan leinikin, mutta saakin niskaansa lauman levottomia toukkia. Erään amerikkalaisen toukohärkälajin keino on vähintään yhtä ovela: kukkaistuoksujen sijaan triunguliinit matkivat naarasmehiläisen feromoneja. Hämmentävän paritteluyrityksen jälkeen koiras jatkaa etsintöjä salamatkustajat mukanaan. Kun se myöhemmin löytää oikean naaraan, toukat vaihtavat naarasjunaan, koska sen pääteasema on pesä.
Toisinaan mehiläiset hinkkaavat itseään hiekkaan päästäkseen toukista eroon kuin mistäkin kirpuista. Toukohärät ovat toki maamehiläisten loisia, mutta eivät sentään aikuisten ulkoloisia. Korkeimman hinnan maksaa mehiläisen jälkeläinen.
Laitumia halkovalta hiekkatieltä voi hyvin löytyä mehiläisen erakkopesä. Santaan on helppo louhia kammioita, ja kukkamerestä saa kerättyä poikasille eväät. Kuhunkin siitepölyllä ja medellä täytettyyn kammioon mehiläisemo munii yhden munan. Panostus on siis melko eri tasolla kuin toukohärällä. Kuoriaisen jälkikasvu hyppääkin tässä välissä kyydistä. Poistuessaan emomehiläinen tukkii kolon oven, ja kun kämppä on tyhjä, toukohärän kloppi panee toimeksi. Ensi töikseen se aterioi mehiläisen munan. Sitten se luo nahkansa tullakseen leppoisaksi toukanpullukaksi ja alkaa kaikessa rauhassa tyhjentää ruokavarastoa. Mässäily päättyy vasta syksyn koitteessa muutaman muodonvaihdoksen jälkeen. Silloin toukka vaipuu lepotilaan, talvehtii ja lopulta koteloituu. Varhain keväällä ulos kömpii aikuinen toukohärkä, joka vaeltaa oitis niitylle kumppania etsimään.
Sinitoukohärkä on näistä siipeilijöistä selvästi tavallisin Suomessa. Aiemmin uhanalainen isotoukohärkä on yleistynyt kuumien kesien myötä. Etelä-Suomen lämmössä viihtyy myös hyvin harvinainen ja muita pienempi typytoukohärkä. Ahvenanmaalta on hiljattain löytynyt vielä neljäskin laji. Maailmanlaajuisesti samaan sukuun luetaan kymmeniä lajeja, ja toukohärkien heimoon noin 2500. Vapaamatkustajan elämäntyyli on niille yhteistä, vaikka jotkut valitsevatkin isännäkseen mieluummin heinäsirkan. Lisäksi toukohärkiä yhdistää salainen ase, joka mahdollistaa niiden lentokyvyttömän köntystelyn avoimessa maastossa.
Aikuinen koiras erittää näet nivelistään myrkkyä, jonka kanssa pedot eivät halua tekemisiin. Parittelun yhteydessä koiras lahjoittaa ainetta myös naaraan ja munien puolustukseksi. Kellertävä hemolymfa näyttää samalta kuin häirityllä leppäkertulla, mutta aiheuttaa sisältämänsä kantaridiinin ansiosta rakkuloita ihmisenkin iholle. Ötökän nielaiseminen olisi korventava koettelemus.
Laiduntaville eläimille toukohäristä on tuskin vaaraa. Jos hevonen tai lammas tulisikin haukanneeksi kuoriaista, se luultavasti sylkisi ällöttävän suupalan pois. Välimeren seuduilla tosin viihtyy meikäläisten toukohärkien sukulaisia, jotka harrastavat parveilua ja ovat sitä paitsi mieltyneet sinimailaseen. Niinpä niitä joskus murskautuu isojakin määriä rehun mukaan, ja inhottavia ruuansulatusvaivoja on raportoitu varsinkin hevosten parista.
Myrkyllisyys ei tietenkään ole estänyt ihmisiä hyödyntämästä ainetta, ennen muuta lemmenrohtona. Kerrotaan, että keisari Augustuksen puoliso yritti sen avulla saada poliittiset vastustajat tekemään holtittomuuksia, joilla heitä voisi myöhemmin kiristää. 1700-luvulla markiisi de Sade ilmeisesti tarjoili kantaridiinipastilleja orgioissa ja melkein tapatti osallistujat. On myrkystä lääkinnällistä hyötyäkin: hallittu annostus tepsii syyliin, ja nykyisin aine kiinnostaa myös syöpätutkijoita.
Muitakin käyttäjiä löytyy. Espanjan aroilla kukkoilee kalkkunamainen isotrappi, joka popsii toukohärkiä matolääkkeeksi. Koiraan on oltava teräskunnossa soitimen aikaan, koska naaras ei huoli ripuloivaa kumppania. Linnun uloste puolestaan houkuttelee kovakuoriaisia, jotka luultavasti hyödyntävät myrkyn jäämiä omaksi turvakseen. Jotkut sääsketkin ovat huomanneet aineen edut. Polttiaiset käyvät ryystämässä sitä suoraan toukohäristä.
Toukohärän elämäntyyli on oivallinen esimerkki siitä, miten häikäilemättömiä lajien väliset suhteet joskus ovat. Eliöt käyttävät ääniä, hajuja ja muita signaaleja houkutellakseen pölyttäjiä, hätistääkseen petoja tai löytääkseen kumppanin. Mehiläisille on elintärkeää reagoida herkästi kukkien väreihin ja tuoksuihin. Siksi tällaisiin viestintäkeinoihin on erilaisten puliveivaajien helppo iskeä.
Onneksi toukohärkien lisääntymiskausi alkaa juhannusviikolla olla ohi, ja erakkomehiläisillä on vielä kesää jäljellä munien tehtailuun. Jos siis onnistuvat välttelemään nälkäisiä muurahaisia, loismehiläisiä saati kimalaiskärpäsiä, jotka viskovat omia muniaan mehiläisten maapesiin. Tärkeintä villeille mehiläisille on, että kukkamaisemia riittää. (Toukohärkä kiittää!)
Nimim. Pälkähästäpääsky
Karitsoiden hyvät lähtötelineet muodostuvat niin rakenteista kuin hoidosta
Julkaistu lauantaina 18. huhtikuuta 2026
Karitsoiden terveyden perusta on terve uuhi. Karitsoiden lähtötelineiden rakentaminen alkaa jo tuotantouuhien valinnan yhteydessä eli uuhenvuoden alkumetreillä. Uuhenvuosi lampolassa on prosessi, joka on rakennettava uuhien ja karitsoiden terveyden näkökulmasta.
Terve ja tuottava uuhi on ruokittu tuotantovaiheen mukaisesti. Se vaatii paljon rehun laadulta, mutta myös ruokinnan suunnittelulta sekä rehun ja juomaveden annostelulta. Uuhet on kyettävä ryhmittelemään rehuntarpeen mukaisesti erityisesti tunnutusaikana. Ryhmittelyn on perustuttava uuhen kuntoluokkaan ja ikään. Ja myös sikiömäärään silloin, kun se on tiedossa.
Karitsoiden on turvallista syntyä karitsointikarsinan hyvin kuivitettuun vedottomaan ympäristöön. Terveen ja oikein ruokitun uuhen karitsointi tapahtuu sujuvasti, ternimaito täyttää karitsoiden tarpeet ja uuhi tuottaa sitä riittävästi. Karitsat syntyvät tasakokoisina ja elinvoimaisina, mikä antaa niille ehdottoman hyvät valttikortit tulevaisuuteen.
Myös pikkukaritsavaiheessa pitää lampolassa kyetä eläinten ryhmittelyyn, tavoitteena karitsoiden iän mukaan muodostetut korkeintaan 25 uuhen ja karitsan ryhmät. Kun toimitaan näin, hoitaja pääsee viimeistelemään karitsoiden hyvät lähtötelineet valvontatyöllä: uuhien piilevät utaretulehdukset tai muut imetyksen esteet on mahdollista havaita ajoissa. Samalla havaitaan helpommin karitsoiden maidon varastaminen, eli niiden mahdollisuus levittää taudinaiheuttajia uuhien utareisiin, ja estetään tautitartunnat eri-ikäisten karitsoiden välillä.
Lammastalouden alkutuotannon kestävyys näkyväksi –hanke (HYVÄ LAMMAS 2.0) laatii laatukäsikirjan, jonka tavoite on lampaiden terveyden ja hyvinvoinnin varmistaminen ja tuotannon ammattimaisuuden ja kannattavuuden nostaminen. Laatukäsikirjaan sisältyy myös työohjeita laatujärjestelmän tärkeimmille tukitoiminnoille. Tunnutus-, karitsointi- ja alkukasvatusajan oikeat olosuhteet muodostavat yhden sellaisen tukitoiminnon, jossa on välttämätöntä noudattaa parhaita käytäntöjä.
Monimuotoisuus ympärillämme: Pieni loikka, suuri merkitys
Julkaistu tiistaina 31. maaliskuuta 2026
Mikäli suksi ei luista keväthangella, syy voi olla väärässä voitelussa taikka ladulle varisseissa havunneulasissa. Toisinaan kitkaa ei aiheutakaan neulasmatto vaan armeijallinen pieniä ötököitä, joita sanotaan lumikirpuiksi. Karkuun loikkivat otukset eivät kuitenkaan ole kirppuja, tai hyönteisiä ylipäätään. Ne ovat hyppyhäntäisiä, maaperän perusjamppoja.
Kun maaliskuun aurinko alkaa pehmittää kinoksia ja sulamisvedet kastelevat karikkeen, hyppyhäntäiset pelastautuvat tulvalta. Lumen pinnalla marssiminen sopii hyvin, sillä hanki voi keväisin suorastaan vihertää tai punertaa maukkaista lumilevistä. Varuillaan saa tosin olla, koska lauha sää houkuttelee paikalle myös talven läpi sinnitelleitä hämähäkkejä ja lumikorentoja.
Pienimmät hyppyhäntäiset ovat mannaryynin kokoisia, eivätkä suurimmatkaan juuri puolta senttiä ylitä. Kuudesta jalasta ja jaokkeisesta ruumiista huolimatta hyönteisistä ei siis ole kysymys, vaan hyppyhäntäisten lahko on erkaantunut omille evolutiivisille poluilleen viimeistään devonikaudella yli 400 miljoonaa vuotta sitten. Niillä ei ole lainkaan siipiä, eikä niiden elämänkulkuun kuulu perhosille tai kovakuoriaisille tyypillistä muodonvaihdosta. Toukkavaiheen ja koteloitumisen sijaan ne kömpivät munasta melkein valmiina minihyppiäisinä.
Mitä sitä siivillä tekisikään, kun löytyy valikoima erikoisvermeitä. Vatsan alle taipuneena lepää hyppyhanko eli furcula, joka laukeaa tarvittaessa kuin jousi. Sen avulla häiritty hyppiäinen pomppaa monta senttiä ylös- ja eteenpäin niin nopeasti, ettei ihmissilmä pysy perässä. Vatsapuolella sojottaa myös putkimainen rakkula, joka turvaa elimistön nesteytyksen. Lisäksi se toimii imukuppina, jottei loikan laskeutumisvaiheesta tulisi aivan holtiton.
Hyppyhäntäisiä elää laumoittain kaikkialla maapallolla, ennen kaikkea metsien, niittyjen, peltojen ja puutarhojen mehevässä maaperässä. Kompostit ja lantaläjät ovat hyppyhäntäisten metropoleja. Rantamatalikoissa voi nähdä vieläkin kosteampiin oloihin mieltyneitä vesihyppiäisiä. Niiden munat vajoavat pohjaan, mistä vastakuoriutuneet hyppyhäntäiset sukeltavat lopulta pintaan nakertamaan kelluvia kasvinpaloja. Veden pintajännitystä pitkin ne pinkovat vesimittareita pakoon.
Niin tunnusomainen piirre kuin pomppujousi onkin, tietyiltä hyppyhäntäisiltä se on surkastunut pois: jotkut lajit pysyttelevät nimittäin visusti maan alla, missä akrobatialla ei tee mitään. Humuskerroksen pimeissä, kosteissa huokosissa elävät otukset ovat hailakan valkeita ja tavallisesti silmättömiä. Uhattuina ne turvautuvat kemialliseen puolustukseen: esimerkiksi valkohyppiäisellä on kyljissään valesilmiä, jotka todellisuudessa erittävät petokarkotetta.
Karikkeessa ja kasvillisuudessa elävillä sukulaisilla on oikeatkin silmät. Niiden täytyy pärjätä paitsi saalistajien myös sään oikkujen kanssa. Siksi ne ovat usein karvaisia, suomuisia ja värikkäitä. Jalkoja ja tuntosarvia löytyy lyhyinä ja pitkinä malleina, ja ruumiskin voi olla mitä tahansa pötkylästä pallomaiseen.
Monimuotoinen eläinryhmä soveltaa monituisia ratkaisuja myös lisääntymiseen. Ääripäitä edustavat pariutumistansseja harrastavat pallohyppäiset ja toisaalta vaatimattomat syvänmaan asukit, jotka käytännössä kloonaavat itsensä. Tavallisin tarina menee kuitenkin niin, että koiras pudottaa paketillisen siittiöitä lojumaan, ja löytäjä saa pitää.
Naaras munii ryppäittäin vaikkapa sammalikkoon, ja viikon tai parin kuluttua munista kuoriutuu melko lailla aikuisia yksilöitä muistuttavia pienokaisia. Kasvaessaan ne luovat nahkansa uudelleen ja uudelleen. Vielä aikuisinakin ne voivat vaihtaa kutikulansa muutamaan otteeseen, mikä onkin hyödyllistä: samalla on mahdollisuus hienosäätää hyppyhankoa ja lisätä sotisopaan kulloisissakin ympäristöoloissa tarpeellisia nyppylöitä ja karvoja. Värikin voi samalla muuttua!
Erilaisia hyppyhäntäislajeja on listattu jo melkein kymmenentuhatta, tähän mennessä. Välillä DNA-tutkimus paljastaa, että ulkonäön perusteella samaan lajiin luetut kaverit edustavatkin kahta erillistä lajia, joten aina ei tarvitse edes löytää mitään uutta. Suomenkin maaperässä hyppiäisiä vilistää ainakin 250 erilaista. Ne kuitenkin tunnetaan niin huonosti, ettei eliöryhmän elinvoimaisuutta ole kyetty virallisesti arvioimaan.
Hyppyhäntäisten elämästä olisi tärkeä päästä paremmin kärryille, koska ne ovat olennaisia maaperän hajotustoiminnalle. Ne pilkkovat maatuvaa kasviainesta ja muuta orgaanista jätettä pienemmäksi, mistä mikrobien on helppo jatkaa omaa hajotustyötään. Myös levät, siitepöly ja bakteerit maistuvat hyppiäisille. Osa saalistaa vielä pienempiä eläimiä, kuten karhukaisia, rataseläimiä ja sukkulamatoja. Hyppiäisten perusmuonaa on kuitenkin sienirihmasto. Niiden mutustelu voi vilkastuttaa symbionttisen sienijuuren haarautumista tai toisaalta hillitä kasveja kiusaavia sienitauteja. Maaperä, jossa hyppyhäntäiset viihtyvät, on usein muutenkin elinvoimainen: huokoinen, hengittävä ja biologisesti aktiivinen. Lopputalven lumilla sinkoileva kansa kuuluu yleensä lumi- tai laumahyppiäisiin. Niiden näyttäytyminen on oivallinen muistutus siitä, ettei pinnan alla ole talvellakaan elotonta.
Varsinkin pallo- ja kirjohyppiäisistä löytyy myös tuoreen kasviravinnon kuluttajia. Toisinaan nurmihyppiäiset kajoavat vihanneksiin vähän liikaakin, jolloin nälkäiset hämähäkit ovat erityisen tervetulleita kurinpitäjiä. Hämähäkkieläinten lisäksi hyppyhäntäisten petoja ovat esimerkiksi luteet, kärpäset ja kovakuoriaiset toukkineen. Puun rungolla levää naposteleva kirjohyppiäinen voi päätyä vaikka sinitiaisen kupuun.
Eräät maaperäbakteerit ovat valjastaneet hyppiäiset apureikseen. Itiöitä tuottaessaan bakteerit vapauttavat samalla ympäristöön aromikkaita terpeenejä, erityisesti geosmiinia. Hyppyhäntäisille tuoksu on kemiallinen kutsu. Alta aikayksikön ne ovat paikalla herkuttelemassa itiöillä, joita takertuu samalla hyppiäisen pintaan. Öttiäisten kyydissä tai ulosteiden mukana bakteerin lepomuodot saavat kyydin uusille kasvupaikoille. Sattumoisin ihmisen nenä on varsin herkkä samoille yhdisteille. Sateen hakattua kuivaa maata niitä vapautuu ilmaan ja sekoittuu kasvien erittämiin öljyihin, ja me haistamme maan syvän aromin. Maaperän huokosissa tapahtuva viestintä luo sateen jälkeisen romanttisen tuoksun, joka englannin kielessä tunnetaan nimellä petrichor.
Nimim. Pälkähästäpääsky