Arkisto aiheelle ‘Kestävä lammastalous’
Monimuotoisuus ympärillämme: Elämä kulkee piennarta pitkin
Julkaistu maanantaina 29. kesäkuuta 2026
Peltoja, tienvarsia ja ojanpenkkoja kehystävät erilaiset pientareet. Nämä muokatun maiseman reuna-alueet ovat ekologisessa kokonaisuudessa keskeisiä turvapaikkoja, siemenpankkeja ja siirtymäkaistoja.
Yksivuotisten viljelykasvien hallitsemassa maatalousmaisemassa pientareet ovat kuin pitkulaisia niittylaikkuja. Avoimina, usein kuivina ja niukkaravinteisina ne tarjoavat korvaavia elinpaikkoja uhanalaistuneelle niittylajistolle. Monet perinteiset niitty- ja ketokasvit, kuten päivänkakkara, ketoneilikka ja kissankäpälä, viihtyvät hyvin tienvarsilla ja peltojen laidoilla, kunhan alueita ei muokata, lannoiteta eikä niitetä liian usein. Juuri muotonsa vuoksi pientareet ovat kuitenkin kauttaaltaan reunavaikutuksen alaisia: ympäröivien peltojen, laidunten, ojien ja metsien lajisto kohtaa kapeilla kaistaleilla toisensa. Suojavyöhykkeenä ne keräävät ravinteita ja torjunta-aineita viereisiltä pelloilta, mikä suosii enemmän yksisirkkaisia, rehevyyttä sietäviä kasvilajeja kuin kimalaisten suurimpia suosikkeja. Pientareilla on myös suhteellisen tuulista, ja kasvillisuus on yleensä laidunnettua niittyä korkeampaa. Aitoa niittyä piennar ei siis korvaa, mutta ne toimivat puskureina haitallisten aineiden leviämistä vastaan ja ovat maatalousympäristön monimuotoisuuskeitaina arvokkaita.
Tilkkutäkkimäisesti rönsyilevät pientareet houkuttelevat paikalle sekalaisen sakin perhosia, mesipistiäisiä, kärpäsiä ja muita pölyttäjiä. Päiväperhosista varsinkin nokkos- ja neitoperhonen viihtyvät pellonpientareilla mitä parhaiten. Kahvinruskea tesmaperhonen ja suonikas lanttuperhonen löytävät nekin helposti mieleiset mesikasvinsa. Korkeassa kasvillisuudessa viihtyvät myös monenlaiset yön lentäjät yökkösistä kiitäjiin. Usein perhoset lisääntyvätkin pientareilla, jos sieltä vain löytyy kunkin lajin toukille sopivaa ravintokasvia.
Aivan erityisesti pientareet hyödyttävät mesipistiäisiä, ja pelto-ohdakkeen kukinnolla kiipeilevä mantukimalainen onkin tavallinen näky. Pesäkolonsa kimalaiset tapaavat etsiä muualta, mutta niiden kuningattaret saattavat kyllä talvehtia tiheän kasvuston suojissa. Kärpäsille koiranputken kukkimisen aika on alkukesän juhlaa. Myöhemmin kukkivasta karhunputkestakin niiden lyhyt kieli yltää mainiosti mettä lipomaan.
Kasvien ja selkärangattomien eläinten runsaus tarkoittaa ruokaa isommillekin otuksille, joten lintuja ja pikkunisäkkäitä saapuu pientareille ravinnon hakuun metsän siimeksestäkin. Pesimäänkin sinne mahtuu: kauniisti viheltelevä viitakerttunen ripustaa pesänsä kasvillisuuden lomaan, mutta horsman latvassa hyönteisiä tähystelevä pensastasku kätkee munansa mieluummin maan tasalle. Peltopyy on tyypillinen viljapellon siemenruokailija. Munimaan kanalintu kuitenkin saapuu pientareen tuntumaan, sillä poikaset tarvitsevat proteiinipitoista hyönteisravintoa. Pikkulinnut ja kasvillisuudesta suojaa hakevat myyrät houkuttelevat paikalle myös petolintuja, kuten sinisuohaukkoja.
Muokkaamattomat kaistaleet eivät palvele ainoastaan suojavyöhykkeinä ja lajien turvapaikkoina, vaan niillä on suuri merkitys myös ekologisina käytävinä. Ne siis yhdistävät elinympäristöjä, turvaavat eläinten liikkumista ja ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta maatalousmailla. Kun metsiköt ja niityt ovat sirpaloituneet, pientareet muodostavat verkoston, jota pitkin eläimet ja kasvien siemenet voivat siirtyä paikasta toiseen. Erityisesti pölyttäjille ja pikkunisäkkäille pientareet tarjoavat reitin halki yksitoikkoisen viljelysmaan.
Moni piennar on raivattu pellonjatkeeksi aivan viime vuosina. Vuoden 2023 jälkeen niitä ei nimittäin ole tukiehdoissa vaadittu: suojavyöhykkeet vesistöjen äärellä riittävät. Maatalouden tehostumisen vuosikymmeninä erityisesti salaojitus ja peltolohkojen kasvu vähensi piennarten määrää roimasti. Koko pellon tiristäminen käyttöön ei kuitenkaan ole välttämättä taloudellisestikaan paras ratkaisu: minkä viljelyalassa häviää, sen voi torjuntakuluissa voittaa. Pientareen kasvillisuudessa nimittäin viihtyy ja talvehtii lukematon määrä hämähäkkejä, ampiaisia, petokärpäsiä, leppäkerttuja, loispistiäisiä ja maakiitäjäisiä, jotka popsivat mielellään myös viljelykasvien tuholaishyönteisiä.
Pientareiden lajimonimuotoisuus on sitä suurempaa, mitä leveämpiä ja yhtenäisempiä ne ovat. Kun kaistaleiden antaa kukkia kesän, riittää perhosilla mettä ja kasveilla aikaa tuottaa seuraava siemensukupolvi matkaan, eikä lintujen pesintäkään häiriinny. Ennen elo-syyskuuta on silti hyvä kitkeä vieraslajit, kuten komealupiini ja jättipalsami, jotta ne eivät jyräisi vähemmän kilpailukykyistä alkuperäislajistoa.
Jokainen kukkiva kaistale on kuin pieni vihreä linnake. Rauhaan jätettyinä ne toimivat suojamuureina, kulkuväylinä – ja keitaina, joissa elämä voi kukoistaa.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Karitsoiden hyvät lähtötelineet muodostuvat niin rakenteista kuin hoidosta
Julkaistu lauantaina 18. huhtikuuta 2026
Karitsoiden terveyden perusta on terve uuhi. Karitsoiden lähtötelineiden rakentaminen alkaa jo tuotantouuhien valinnan yhteydessä eli uuhenvuoden alkumetreillä. Uuhenvuosi lampolassa on prosessi, joka on rakennettava uuhien ja karitsoiden terveyden näkökulmasta.
Terve ja tuottava uuhi on ruokittu tuotantovaiheen mukaisesti. Se vaatii paljon rehun laadulta, mutta myös ruokinnan suunnittelulta sekä rehun ja juomaveden annostelulta. Uuhet on kyettävä ryhmittelemään rehuntarpeen mukaisesti erityisesti tunnutusaikana. Ryhmittelyn on perustuttava uuhen kuntoluokkaan ja ikään. Ja myös sikiömäärään silloin, kun se on tiedossa.
Karitsoiden on turvallista syntyä karitsointikarsinan hyvin kuivitettuun vedottomaan ympäristöön. Terveen ja oikein ruokitun uuhen karitsointi tapahtuu sujuvasti, ternimaito täyttää karitsoiden tarpeet ja uuhi tuottaa sitä riittävästi. Karitsat syntyvät tasakokoisina ja elinvoimaisina, mikä antaa niille ehdottoman hyvät valttikortit tulevaisuuteen.
Myös pikkukaritsavaiheessa pitää lampolassa kyetä eläinten ryhmittelyyn, tavoitteena karitsoiden iän mukaan muodostetut korkeintaan 25 uuhen ja karitsan ryhmät. Kun toimitaan näin, hoitaja pääsee viimeistelemään karitsoiden hyvät lähtötelineet valvontatyöllä: uuhien piilevät utaretulehdukset tai muut imetyksen esteet on mahdollista havaita ajoissa. Samalla havaitaan helpommin karitsoiden maidon varastaminen, eli niiden mahdollisuus levittää taudinaiheuttajia uuhien utareisiin, ja estetään tautitartunnat eri-ikäisten karitsoiden välillä.
Lammastalouden alkutuotannon kestävyys näkyväksi –hanke (HYVÄ LAMMAS 2.0) laatii laatukäsikirjan, jonka tavoite on lampaiden terveyden ja hyvinvoinnin varmistaminen ja tuotannon ammattimaisuuden ja kannattavuuden nostaminen. Laatukäsikirjaan sisältyy myös työohjeita laatujärjestelmän tärkeimmille tukitoiminnoille. Tunnutus-, karitsointi- ja alkukasvatusajan oikeat olosuhteet muodostavat yhden sellaisen tukitoiminnon, jossa on välttämätöntä noudattaa parhaita käytäntöjä.
Monimuotoisuus ympärillämme: Maanalainen orkesteri
Julkaistu perjantaina 20. helmikuuta 2026
Maaperä koostuu mineraaleista, orgaanisesta materiaalista sekä ilmasta ja vedestä niiden lomassa. Sen todellinen luonne paljastuu kuitenkin vasta huomion kohdistuessa eloperäisen aineksen pienimpään osuuteen: siihen, joka ei vielä ole kuollutta. Maan alla elämä ei ole kovin silminnähtävää, mutta siinä mittakaavassa olennainen osa planeetan toiminnasta rakentuu. Monimuotoinen maaperä ylläpitää ravinnekiertoa, hillitsee ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää, elättää kasvillisuutta ja kannattelee meitä kaikkia.
Näennäisessä hiljaisuudessa jalkojemme alla elää ja hengittää, rakentuu ja sortuu kokonainen ekosysteemi, kuin pieni kaupunki. Teelusikallisesta maata voi löytyä edustaja useammalle mikrobilajille kuin Tampereella on asukkaita, ja yksilöitä voi olla enemmän kuin koko maailmassa ihmisiä. Ainakin neljännes maapallon eliölajeista elelee maaperässä, joidenkin arvioiden mukaan yli puolet jossakin vaiheessa elämäänsä. Eikä valtaosaa ole edes nimetty, mikä ei sinänsä ole ihme: suurin osa olennoista on värittömiä, apuvälineittä näkymättömiä.
Mikrobien eli mikroskooppisen pienten, jopa yksisoluisten eliöiden merkitys on kuitenkin mitä näkyvin, tai olisi viimeistään niiden puuttuessa. Bakteerien, arkeonien, sienten ja alkueläinten aherruksen ansiosta hiili sitoutuu maahan, orgaaninen aines hajoaa ja kasvit saavat liukoisia ravinteita, vaikka itse työmyyrät pysyvät paljaalta silmältä piilossa. Mitä useampaa kasvilajia maassa kasvaa, sitä kirjavampi joukko mikrobeja niiden juuriston tuntumassa mittelöi. Kun kilpailijoita on paljon, kasvitauteja aiheuttavat lajit pääsevät harvoin villiintymään. Kuihtuneet kasvinosat, jatkuvasti syntyvät ja hajoilevat hienojuuret sekä juurieritteet muodostavat suuren osan maaperän orgaanisesta hiilestä, jota pieneliöt käyttävät ravintonaan.
Maaperässä askaroi myös joukko eläimiä – nekin niin pieniä, että pellolla astelija tulee talloneeksi joka askeleella tuhansia. Hiekanjyvän kokoiset, kuusijalkaiset hyppyhäntäiset silppuavat ahkerasti orgaanista jätettä. Pikkuisia sukkulamatoja löytyy joka lähtöön: osa laiduntaa bakteereja, osa sieniä, osa sitä sun tätä. Jotkut saalistavat toisia sukkulamatolajeja.
Juurten lomassa vipeltää minikokoisia hämähäkkejä ja hyönteisten toukkia. Jälkimmäiset ovat petopunkeille saalista, mutta punkkien kirjavasta joukosta löytyy myös eloperäisten tähteiden mutustajia. Lierot, eli kastemato kavereineen, kulkevat mullassa ylös ja alas. Yhdessä läpikuultavien änkyrimatojen kanssa ne ahmivat orgaanista jätettä, möyhentävät maata ja puhkovat mennessään käytäviä, jotka edistävät veden, ilman sekä kasvien juurten kulkua. Samaa mylläystä aiheuttavat muurahaiset tunneliverkostoineen, mutta lierot hoitavat samalla lannoituksenkin. Monimuotoisuus ei synny ainoastaan lajimäärästä, vaan jokaisen erikoistehtävän yhteensovittaminen tuottaa toimeliaan verkoston, varsinainen orkesterin.
Valtaosalla kasveista, viljellyistä peräti 90 prosentilla, on sienijuuri eli mykorritsa, joka ulottuu kymmeniä kertoja laajemmaksi kuin kasvin paljas juuristo. Sienet eivät osaa yhteyttää kuten kasvit, mutta ne ovat mestareita kaivamaan maasta fosforia ja muutakin tarpeellista. Entsyymeillään ne louhivat ravinteet ensimmäisinä vaikka kuolleen puuaineksen sisuksista. Siispä ne tekevät vaihtokauppaa kasvien kanssa: luovuttaessaan elintärkeitä ravinteita kasveille ne saavat omiin kokoelmiinsa sokereiden ja muiden orgaanisten yhdisteiden muodossa jopa viidenneksen hiilestä, jonka kasvi yhteyttäessään sitoo ilmasta. Kokonaan eri eliökuntiin kuuluvat rihmat muodostavat näin yhdessä tehokkaan ravinteenottoverkoston.
Sienirihmasto osallistuu samalla maaperän rakenteen muovaamiseen. Juurieritteiden hiiliyhdisteitä popsivien mikrobien kanssa ne liisteröivät maahiukkasia klimpeiksi ja niitä vielä isommiksi paakuiksi, jolloin maaperästä tulee sopivan huokoinen. Mururakenteinen maa pidättää hyvin vettä, kestää kulutusta ja sitoo typpeä sekä varastoi hiiltä. Rihmaston kuoltua siihen sitoutunut hiili voi levätä maassa vaikka satoja vuosia.
Maan alla elellään toisenlaisissa olosuhteissa kuin pinnalla. Vaikka kasvien juuret hapuilevat joskus vesipisaroita turhaan, huokosissa hengitysilma on lähes aina kosteaa, sillä maassa on loputtomasti pintoja, joista vesi haihtuu hiljalleen. Tuulta ei ole ilmaa vaihtamassa, joten eliöiden aineenvaihdunnan myötä hiilidioksidin osuus voi olla monta kertaa isompi kuin hapekkaassa ilmakehässä. Koska maanalainen maailma on turvassa auringon porotukselta ja nopeasti muuttuvalta säältä, ovat olosuhteet sen asukeille varsin tasaiset. Savisissa syvyyksissä lämpötila pysyy lähes samana ympäri vuoden, ja vakaata kasvuympäristöä hyödyntävät lukuisat lajit.
Todellisuudessa tasaista on vain meidän mittapuullamme. Maaperä on vuosituhansissa ja -miljoonissa kehittyvä elinympäristö, jonka reseptiin tarvitaan paljon hajoamista. Täällä päin maailmaa mannerjää raapi ensin kalliosta soraa, jonka sulamisvesi lajitteli pitkin uomiaan. Myöhemmin elämä on kasannut jäämistönsä siihen päälle paksuksi kerrokseksi. Senttimetriin uutta pintamaata tarvitaan satakunta vuotta, mutta koko järjestelmä voi romahtaa yhdessä kasvukaudessa. Yletön muokkaus, tiivistäminen, yksipuolinen viljely, holtiton keinolannoitus ja torjunta-aineet ovat keinoja saada maaperän orkesteri vaikenemaan. Elävä maaperä ei ole pelkkä kasvualusta vaan hauras ekosysteemipalvelu, joka toiminta perustuu pelkän mineraalirungon sijaan monipuoliseen eliöstöön pinnan alla ja yllä.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Kestävän lammastalouden polulla – porukalla
Julkaistu lauantaina 7. helmikuuta 2026
Miltä tuntuisi avata lampolasi ovet kouralliselle lampurikollegoita ja keskittyä yhteen tai muutamaan hyvin toimivaan asiaan? Ja toisaalta hyödyntää parviälyä parantamiskohteissa? Lapsikin tietää, että lapsikin oppii muiden kanssa ja muiden kokemuksista. Jatkuva parantaminen saattaakin olla vain konsulttijargonia asiasta, jota terveissä organisaatiossa tapahtuu muutenkin, kunhan ajattelulle ja vuorovaikutukselle varataan aikaa.
Yhdessä oppiminen vaatii tietysti vähän organisointia, ryhmässä toimimisen taitoja, luottamusta ja asiantuntijan luotsaamista. Kuitenkin lähtökohtana ovat osallistujien tarpeet ja valinnat. Missä minä olen lampolassani onnistunut ja haluaisin myös kertoa sen muille? Mihin haasteisiin kaipaan rakentavia uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia? Ja mistä löytyvät mahdolliset sokeat pisteeni? Asiat, joista en itse ole ollut lainkaan tietoinen, mutta jotka ulkopuolisen silmin herättävät kysymyksiä.
Lammasmaailma on vuosia kehittänyt suomalaisiin lampoloihin tavoitteellista riskiperusteista lampaiden terveydenhuoltoa, joka ennakoi ja ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon eläinten tarpeet läpi uuhenvuoden. Tänään kutsumme sitä Kelpolampaan työterveyshuolloksi. Kelpo tulee sanoista ”kestävän lammastalouden polulla”. Kestävä lammastalous on myös taloudellisesti kannattavaa. Olemme kuitenkin joutuneet toteamaan, että hyväkään asia ei jalkaudu ja muutu ”normiksi”, elleivät toimijat koe voimakasta sitoutumista niin tavoitteisiin kuin keinoihin. ”Lisää liksaa ja kevyempi duuni” eivät toimi kannustimina, jos niiden koetaan uhkaavan liikaa omia valintoja lampurina. Tätä pitää kunnioittaa. Muutoksen tarpeen on synnyttävä sisältäpäin. Ja muutokselle todella on tarvetta, jos suomalainen lammastalous aikoo säilyä houkuttelevana työpaikkana nykyisille ja tuleville lampureille.
Porukassa toinen toisilta oppiminen ja yhteisten arvojen testaaminen tulee jatkossa näkymään toiminnassamme entistä vahvemmin. Tavoitteemme ei ole sen pienempi kuin saada hyvän kierre käyntiin yhä useammassa suomalaisessa, maailman parhaassa lampolassa.