Arkisto aiheelle ‘Uudistava laiduntaminen’
Monimuotoisuus ympärillämme: Pieni loikka, suuri merkitys
Julkaistu tiistaina 31. maaliskuuta 2026
Mikäli suksi ei luista keväthangella, syy voi olla väärässä voitelussa taikka ladulle varisseissa havunneulasissa. Toisinaan kitkaa ei aiheutakaan neulasmatto vaan armeijallinen pieniä ötököitä, joita sanotaan lumikirpuiksi. Karkuun loikkivat otukset eivät kuitenkaan ole kirppuja, tai hyönteisiä ylipäätään. Ne ovat hyppyhäntäisiä, maaperän perusjamppoja.
Kun maaliskuun aurinko alkaa pehmittää kinoksia ja sulamisvedet kastelevat karikkeen, hyppyhäntäiset pelastautuvat tulvalta. Lumen pinnalla marssiminen sopii hyvin, sillä hanki voi keväisin suorastaan vihertää tai punertaa maukkaista lumilevistä. Varuillaan saa tosin olla, koska lauha sää houkuttelee paikalle myös talven läpi sinnitelleitä hämähäkkejä ja lumikorentoja.
Pienimmät hyppyhäntäiset ovat mannaryynin kokoisia, eivätkä suurimmatkaan juuri puolta senttiä ylitä. Kuudesta jalasta ja jaokkeisesta ruumiista huolimatta hyönteisistä ei siis ole kysymys, vaan hyppyhäntäisten lahko on erkaantunut omille evolutiivisille poluilleen viimeistään devonikaudella yli 400 miljoonaa vuotta sitten. Niillä ei ole lainkaan siipiä, eikä niiden elämänkulkuun kuulu perhosille tai kovakuoriaisille tyypillistä muodonvaihdosta. Toukkavaiheen ja koteloitumisen sijaan ne kömpivät munasta melkein valmiina minihyppiäisinä.
Mitä sitä siivillä tekisikään, kun löytyy valikoima erikoisvermeitä. Vatsan alle taipuneena lepää hyppyhanko eli furcula, joka laukeaa tarvittaessa kuin jousi. Sen avulla häiritty hyppiäinen pomppaa monta senttiä ylös- ja eteenpäin niin nopeasti, ettei ihmissilmä pysy perässä. Vatsapuolella sojottaa myös putkimainen rakkula, joka turvaa elimistön nesteytyksen. Lisäksi se toimii imukuppina, jottei loikan laskeutumisvaiheesta tulisi aivan holtiton.
Hyppyhäntäisiä elää laumoittain kaikkialla maapallolla, ennen kaikkea metsien, niittyjen, peltojen ja puutarhojen mehevässä maaperässä. Kompostit ja lantaläjät ovat hyppyhäntäisten metropoleja. Rantamatalikoissa voi nähdä vieläkin kosteampiin oloihin mieltyneitä vesihyppiäisiä. Niiden munat vajoavat pohjaan, mistä vastakuoriutuneet hyppyhäntäiset sukeltavat lopulta pintaan nakertamaan kelluvia kasvinpaloja. Veden pintajännitystä pitkin ne pinkovat vesimittareita pakoon.
Niin tunnusomainen piirre kuin pomppujousi onkin, tietyiltä hyppyhäntäisiltä se on surkastunut pois: jotkut lajit pysyttelevät nimittäin visusti maan alla, missä akrobatialla ei tee mitään. Humuskerroksen pimeissä, kosteissa huokosissa elävät otukset ovat hailakan valkeita ja tavallisesti silmättömiä. Uhattuina ne turvautuvat kemialliseen puolustukseen: esimerkiksi valkohyppiäisellä on kyljissään valesilmiä, jotka todellisuudessa erittävät petokarkotetta.
Karikkeessa ja kasvillisuudessa elävillä sukulaisilla on oikeatkin silmät. Niiden täytyy pärjätä paitsi saalistajien myös sään oikkujen kanssa. Siksi ne ovat usein karvaisia, suomuisia ja värikkäitä. Jalkoja ja tuntosarvia löytyy lyhyinä ja pitkinä malleina, ja ruumiskin voi olla mitä tahansa pötkylästä pallomaiseen.
Monimuotoinen eläinryhmä soveltaa monituisia ratkaisuja myös lisääntymiseen. Ääripäitä edustavat pariutumistansseja harrastavat pallohyppäiset ja toisaalta vaatimattomat syvänmaan asukit, jotka käytännössä kloonaavat itsensä. Tavallisin tarina menee kuitenkin niin, että koiras pudottaa paketillisen siittiöitä lojumaan, ja löytäjä saa pitää.
Naaras munii ryppäittäin vaikkapa sammalikkoon, ja viikon tai parin kuluttua munista kuoriutuu melko lailla aikuisia yksilöitä muistuttavia pienokaisia. Kasvaessaan ne luovat nahkansa uudelleen ja uudelleen. Vielä aikuisinakin ne voivat vaihtaa kutikulansa muutamaan otteeseen, mikä onkin hyödyllistä: samalla on mahdollisuus hienosäätää hyppyhankoa ja lisätä sotisopaan kulloisissakin ympäristöoloissa tarpeellisia nyppylöitä ja karvoja. Värikin voi samalla muuttua!
Erilaisia hyppyhäntäislajeja on listattu jo melkein kymmenentuhatta, tähän mennessä. Välillä DNA-tutkimus paljastaa, että ulkonäön perusteella samaan lajiin luetut kaverit edustavatkin kahta erillistä lajia, joten aina ei tarvitse edes löytää mitään uutta. Suomenkin maaperässä hyppiäisiä vilistää ainakin 250 erilaista. Ne kuitenkin tunnetaan niin huonosti, ettei eliöryhmän elinvoimaisuutta ole kyetty virallisesti arvioimaan.
Hyppyhäntäisten elämästä olisi tärkeä päästä paremmin kärryille, koska ne ovat olennaisia maaperän hajotustoiminnalle. Ne pilkkovat maatuvaa kasviainesta ja muuta orgaanista jätettä pienemmäksi, mistä mikrobien on helppo jatkaa omaa hajotustyötään. Myös levät, siitepöly ja bakteerit maistuvat hyppiäisille. Osa saalistaa vielä pienempiä eläimiä, kuten karhukaisia, rataseläimiä ja sukkulamatoja. Hyppiäisten perusmuonaa on kuitenkin sienirihmasto. Niiden mutustelu voi vilkastuttaa symbionttisen sienijuuren haarautumista tai toisaalta hillitä kasveja kiusaavia sienitauteja. Maaperä, jossa hyppyhäntäiset viihtyvät, on usein muutenkin elinvoimainen: huokoinen, hengittävä ja biologisesti aktiivinen. Lopputalven lumilla sinkoileva kansa kuuluu yleensä lumi- tai laumahyppiäisiin. Niiden näyttäytyminen on oivallinen muistutus siitä, ettei pinnan alla ole talvellakaan elotonta.
Varsinkin pallo- ja kirjohyppiäisistä löytyy myös tuoreen kasviravinnon kuluttajia. Toisinaan nurmihyppiäiset kajoavat vihanneksiin vähän liikaakin, jolloin nälkäiset hämähäkit ovat erityisen tervetulleita kurinpitäjiä. Hämähäkkieläinten lisäksi hyppyhäntäisten petoja ovat esimerkiksi luteet, kärpäset ja kovakuoriaiset toukkineen. Puun rungolla levää naposteleva kirjohyppiäinen voi päätyä vaikka sinitiaisen kupuun.
Eräät maaperäbakteerit ovat valjastaneet hyppiäiset apureikseen. Itiöitä tuottaessaan bakteerit vapauttavat samalla ympäristöön aromikkaita terpeenejä, erityisesti geosmiinia. Hyppyhäntäisille tuoksu on kemiallinen kutsu. Alta aikayksikön ne ovat paikalla herkuttelemassa itiöillä, joita takertuu samalla hyppiäisen pintaan. Öttiäisten kyydissä tai ulosteiden mukana bakteerin lepomuodot saavat kyydin uusille kasvupaikoille. Sattumoisin ihmisen nenä on varsin herkkä samoille yhdisteille. Sateen hakattua kuivaa maata niitä vapautuu ilmaan ja sekoittuu kasvien erittämiin öljyihin, ja me haistamme maan syvän aromin. Maaperän huokosissa tapahtuva viestintä luo sateen jälkeisen romanttisen tuoksun, joka englannin kielessä tunnetaan nimellä petrichor.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Monimuotoisuus ympärillämme: Maanalainen orkesteri
Julkaistu perjantaina 20. helmikuuta 2026
Maaperä koostuu mineraaleista, orgaanisesta materiaalista sekä ilmasta ja vedestä niiden lomassa. Sen todellinen luonne paljastuu kuitenkin vasta huomion kohdistuessa eloperäisen aineksen pienimpään osuuteen: siihen, joka ei vielä ole kuollutta. Maan alla elämä ei ole kovin silminnähtävää, mutta siinä mittakaavassa olennainen osa planeetan toiminnasta rakentuu. Monimuotoinen maaperä ylläpitää ravinnekiertoa, hillitsee ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää, elättää kasvillisuutta ja kannattelee meitä kaikkia.
Näennäisessä hiljaisuudessa jalkojemme alla elää ja hengittää, rakentuu ja sortuu kokonainen ekosysteemi, kuin pieni kaupunki. Teelusikallisesta maata voi löytyä edustaja useammalle mikrobilajille kuin Tampereella on asukkaita, ja yksilöitä voi olla enemmän kuin koko maailmassa ihmisiä. Ainakin neljännes maapallon eliölajeista elelee maaperässä, joidenkin arvioiden mukaan yli puolet jossakin vaiheessa elämäänsä. Eikä valtaosaa ole edes nimetty, mikä ei sinänsä ole ihme: suurin osa olennoista on värittömiä, apuvälineittä näkymättömiä.
Mikrobien eli mikroskooppisen pienten, jopa yksisoluisten eliöiden merkitys on kuitenkin mitä näkyvin, tai olisi viimeistään niiden puuttuessa. Bakteerien, arkeonien, sienten ja alkueläinten aherruksen ansiosta hiili sitoutuu maahan, orgaaninen aines hajoaa ja kasvit saavat liukoisia ravinteita, vaikka itse työmyyrät pysyvät paljaalta silmältä piilossa. Mitä useampaa kasvilajia maassa kasvaa, sitä kirjavampi joukko mikrobeja niiden juuriston tuntumassa mittelöi. Kun kilpailijoita on paljon, kasvitauteja aiheuttavat lajit pääsevät harvoin villiintymään. Kuihtuneet kasvinosat, jatkuvasti syntyvät ja hajoilevat hienojuuret sekä juurieritteet muodostavat suuren osan maaperän orgaanisesta hiilestä, jota pieneliöt käyttävät ravintonaan.
Maaperässä askaroi myös joukko eläimiä – nekin niin pieniä, että pellolla astelija tulee talloneeksi joka askeleella tuhansia. Hiekanjyvän kokoiset, kuusijalkaiset hyppyhäntäiset silppuavat ahkerasti orgaanista jätettä. Pikkuisia sukkulamatoja löytyy joka lähtöön: osa laiduntaa bakteereja, osa sieniä, osa sitä sun tätä. Jotkut saalistavat toisia sukkulamatolajeja.
Juurten lomassa vipeltää minikokoisia hämähäkkejä ja hyönteisten toukkia. Jälkimmäiset ovat petopunkeille saalista, mutta punkkien kirjavasta joukosta löytyy myös eloperäisten tähteiden mutustajia. Lierot, eli kastemato kavereineen, kulkevat mullassa ylös ja alas. Yhdessä läpikuultavien änkyrimatojen kanssa ne ahmivat orgaanista jätettä, möyhentävät maata ja puhkovat mennessään käytäviä, jotka edistävät veden, ilman sekä kasvien juurten kulkua. Samaa mylläystä aiheuttavat muurahaiset tunneliverkostoineen, mutta lierot hoitavat samalla lannoituksenkin. Monimuotoisuus ei synny ainoastaan lajimäärästä, vaan jokaisen erikoistehtävän yhteensovittaminen tuottaa toimeliaan verkoston, varsinainen orkesterin.
Valtaosalla kasveista, viljellyistä peräti 90 prosentilla, on sienijuuri eli mykorritsa, joka ulottuu kymmeniä kertoja laajemmaksi kuin kasvin paljas juuristo. Sienet eivät osaa yhteyttää kuten kasvit, mutta ne ovat mestareita kaivamaan maasta fosforia ja muutakin tarpeellista. Entsyymeillään ne louhivat ravinteet ensimmäisinä vaikka kuolleen puuaineksen sisuksista. Siispä ne tekevät vaihtokauppaa kasvien kanssa: luovuttaessaan elintärkeitä ravinteita kasveille ne saavat omiin kokoelmiinsa sokereiden ja muiden orgaanisten yhdisteiden muodossa jopa viidenneksen hiilestä, jonka kasvi yhteyttäessään sitoo ilmasta. Kokonaan eri eliökuntiin kuuluvat rihmat muodostavat näin yhdessä tehokkaan ravinteenottoverkoston.
Sienirihmasto osallistuu samalla maaperän rakenteen muovaamiseen. Juurieritteiden hiiliyhdisteitä popsivien mikrobien kanssa ne liisteröivät maahiukkasia klimpeiksi ja niitä vielä isommiksi paakuiksi, jolloin maaperästä tulee sopivan huokoinen. Mururakenteinen maa pidättää hyvin vettä, kestää kulutusta ja sitoo typpeä sekä varastoi hiiltä. Rihmaston kuoltua siihen sitoutunut hiili voi levätä maassa vaikka satoja vuosia.
Maan alla elellään toisenlaisissa olosuhteissa kuin pinnalla. Vaikka kasvien juuret hapuilevat joskus vesipisaroita turhaan, huokosissa hengitysilma on lähes aina kosteaa, sillä maassa on loputtomasti pintoja, joista vesi haihtuu hiljalleen. Tuulta ei ole ilmaa vaihtamassa, joten eliöiden aineenvaihdunnan myötä hiilidioksidin osuus voi olla monta kertaa isompi kuin hapekkaassa ilmakehässä. Koska maanalainen maailma on turvassa auringon porotukselta ja nopeasti muuttuvalta säältä, ovat olosuhteet sen asukeille varsin tasaiset. Savisissa syvyyksissä lämpötila pysyy lähes samana ympäri vuoden, ja vakaata kasvuympäristöä hyödyntävät lukuisat lajit.
Todellisuudessa tasaista on vain meidän mittapuullamme. Maaperä on vuosituhansissa ja -miljoonissa kehittyvä elinympäristö, jonka reseptiin tarvitaan paljon hajoamista. Täällä päin maailmaa mannerjää raapi ensin kalliosta soraa, jonka sulamisvesi lajitteli pitkin uomiaan. Myöhemmin elämä on kasannut jäämistönsä siihen päälle paksuksi kerrokseksi. Senttimetriin uutta pintamaata tarvitaan satakunta vuotta, mutta koko järjestelmä voi romahtaa yhdessä kasvukaudessa. Yletön muokkaus, tiivistäminen, yksipuolinen viljely, holtiton keinolannoitus ja torjunta-aineet ovat keinoja saada maaperän orkesteri vaikenemaan. Elävä maaperä ei ole pelkkä kasvualusta vaan hauras ekosysteemipalvelu, joka toiminta perustuu pelkän mineraalirungon sijaan monipuoliseen eliöstöön pinnan alla ja yllä.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Terve maa, kestävä tuotanto
Julkaistu perjantaina 23. tammikuuta 2026
Terve maa ei köyhdy ilman keinolannoitteita. Terve maa pystyy imemään suurenkin hetkellisen sademäärän tai selviämään kasvukykyisenä viikkojenkin kuuman ja kuivan jakson aikana. Terve maa ei samenna pintavesiä. Terve maa on ympärivuotisesti kasvipeitteinen, ja kasvien on mahdollista yhteyttää aina kun aurinko paistaa, myös syksyllä. Terveessä maassa viljelykasvit, aluskasvit ja peittokasvit tukevat toisiaan vahvistamalla maan kasvukuntoa ja ravinteiden tarjontaa juuristolle ja maaperän mikro-organismeille. Terveessä maassa orgaanisen aineksen määrä ja juuriston syvyys kasvavat uudistavien viljelytoimien ansiosta.
Maa on tärkein osa maataloutta. Katseen siirtäminen kasvisadosta yhä enemmän maaperän terveyteen ei ole ajatuksena enää lainkaan uusi. Ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja eroosion ja luontokadon pysäyttäminen pakottavat kuitenkin etsimään nopeammin parempia ratkaisuja kohti kestävää ruuantuotantoa. Sellaista, joka on taloudellisesti kannattavaa, mutta samalla ekologista, paikallisyhteisöjä vahvistavaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Katse on kohdistettava aiempaa useammin maan terveyttä tukeviin ekologisiin järjestelmiin; juuristoon, veden kiertoon, mineraalien kiertoon, kasvien yhteyttämispotentiaaliin, ympäristön monimuotoisuuteen.
Laiduntavia eläimiä tarvitaan kipeästi maan kasvukuntoa palauttaviin talkoisiin. Ns. uudistavassa laiduntamisessa pyritään simuloimaan luonnonvaraisten kasvissyöjien laiduntamista. Niiden käyttäytymisessä keskeinen tavoite on ja on ollut lauman suojaaminen pedoilta. Kun tiivis lauma siirtyy ruuan ja veden perässä, aiheutuu tietylle alueelle hetkellinen voimakas laidunpaine. Vaikka lauma myllää maan, kasvustoa ei kaluta loppuun ja se pääsee lepoon ja elpymään, kun lauma siirtyy eteenpäin. Yhteyttäminen jatkuu jäljelle jääneen vihreän lehvästön voimin saman tien. Sorkkien rikkomasta pintamaasta saattaa nousta pintaan myös uusia, maaperän vuosikausia säilömiä siemenkasveja.
Tallinnassa järjestetty kaksipäiväinen Northern Roots -kongressi toimi tänäkin vuonna inspiraation lähteenä lukemattomille uudistavasta viljelystä kiinnostuneille viljelijöille, tutkijoille ja neuvojille. Ideat ja innostus leviävät, kun ihmiset kohtaavat ja jakavat avoimesti osaamistaan, kokemuksiaan ja tutkittua tietoa. Kongressin keskiössä on aina maan terveys sekä tasapainoinen ja terve kasvusto, laiduntavien eläinten hyvinvointi ja tuottajien jaksaminen. Unohtamatta terveen maatilan elinehtoa, taloudellista kannattavuutta.