Karitsan kokkidioosi on monisyytauti
Julkaistu maanantaina 1. elokuuta 2016
Yleisiä pikkukaritsavaiheen jälkeisiä karitsaripulin aiheuttajia ovat kokkidit. Kaikki lampaat saavat jossakin elämänsä vaiheessa tartunnan, mutta vain osa sairastuu. Karitsat saavat tartunnan suun kautta ympäristössä olevista tartuntakykyisistä kokkidien ookystoista. Jos tartunta on voimakas tai karitsoiden vastustuskyky puutteellinen, eläimet sairastuvat suolistoinfektioon, kokkidioosiin.
Kokkidioosin aiheuttamaa ripulia alkaa esiintyä sisäruokinnassa kuukauden iästä alkaen. Tavallisinta se on noin kahden kuukauden iässä. Laitumella taudin puhkeamishetki vaihtelee sen mukaan, onko tartunta saatu jo lampolassa vai vasta laitumella. Jos laidunhygienia on heikentynyt, on seurauksena yleensä sekainfektio, jossa kokkidioosin puhkeamista edistävät eri suolistoloisten, yleensä Trichostrongylusten aiheuttamat tartunnat.
Kokkidit ovat yksisoluisia loisia, joiden kohdesolut ja taudinaiheuttamiskyky vaihtelevat suuresti. Kokkideita on useita tyyppejä ja satoja lajeja, eri eläinlajeilla omansa. Lampaat eivät sairastu esim. nautojen tai vuohien kokkideista. Läheskään kaikki kokkidilajit eivät aiheuta lampaille tautia, vaan hankalia kokkideja on noin 4 lajia ja ne kuuluvat kaikki samaan Eimeria-ryhmään, esim. Eimeria ovinoidalis ja Eimeria crandallis.
Sairastuneet yksilöt erittävät ulosteen seassa munia, jotka eivät kuitenkaan ole tartuntakykyisiä ennen päivien tai viikkojen kypsymisaikaa. Nopeinta munien kehittyminen on lämpimässä ja kosteassa ympäristössä kuten juomakupeissa tai juomakuppien tai lämpölamppujen ympäristössä. Munat säilyvät ympäristössä todella hyvin, mutta tuhoutuvat esim. suorassa auringonvalossa. Desinfektioaineille tartuntakykyiset munat eivät ole herkkiä, auringon lisäksi vain äärimmäinen kuivuus tuhoaa niitä.
Kokkidioosissa ohutsuolen loppuosan sekä umpi- ja paksusuolen seinämä vaurioituvat vakavasti. Seurauksena on sekä ravintoaineiden imeytymishäiriö että nesteen ja elektrolyyttien menetys suoleen. Uloste on löysää ja sotkevaa, toisinaan verensekaista.
Karitsointiajan lopulla syntyvillä karitsoilla on suurin todennäköisyys saada voimakkaita tartuntoja ja sairastua. Silloin ahtaus on suurimmillaan, nuoria eläimiä on paljon, hygienia heikkenee ja uloste voi helposti sotkea juoma- ja ruokapaikat sekä lampaiden villan ja uuhien utareet.
Kokkidioosin diagnosoiminen ei ole suoraviivaista. Ulostenäytteen antama informaatio on arvoltaan vähäinen: myös terveellä karitsalla saattaa olla melko paljon tautia-aiheuttavia kokkideja. Toisaalta sairastuneella kokkidit saattavat ilmestyä ulosteeseen vasta ripulin jo alettua. Löydökset onkin aina yhdistettävä kliinisiin oireisiin. Lisäksi suolistoloisten osuus taudinaiheuttajina on arvioitava erikseen. Kokkidioosidiagnoosi varmistuu aina luotettavimmin kuolleen karitsan raadonavauksella Evirassa.
Riippumatta aiheuttajasta, ripulin tärkein hoito on nestehoito. Ripulijuomana voi käyttää kaupallisia valmisteita tai valmistaa liuosta itse. Kaupallisista valmisteista ovat hyviä ns. vasikkasuolat. Niissä on elektrolyyttien lisäksi pektiiniä ja glukoosia. Pektiini kiinteyttää ulostetta ja glukoosista sairastunut karitsa saa energiaa. Vasikkasuoloja saa esim. maatalouskaupoista. Jos tilalla ei ole ensihätään mitään elektrolyyttivalmistetta, sellaista voi valmistaa itse: litraan vettä sekoitetaan ruokalusikallinen sokeria tai hunajaa, vajaa teelusikallinen suolaa ja puoli teelusikallista bikarbonaattia (leivinsoodaa). Liuosta tarjotaan karitsoille vapaasti mahdollisimman pian ripulioireiden ilmaannuttua. Heikoimpia voidaan joutua myös juottamaan. Heti kun mahdollista, siirrytään käyttämään kaupallisia vasikkasuoloja.
Vakavimmin oireilevat karitsat hyötyvät eläinlääkärin antamasta sulfalääkityksestä tai erityisesti kokkideihin suunnatusta lääkityksestä, ja nestehoidosta. Varsinaiset kokkidilääkkeet on kuitenkin suunniteltu niin, että ne ovat kustannustehokkaimpia ennaltaehkäisevästi annettuna. Jos tilalla on kokkidioosiongelma, lääkityksestä kannattaa keskustella eläinlääkärin kanssa jo ennen seuraavaa riskijaksoa.
Tärkeää on eristää sairaat terveistä. Sairaat erittävät ympäristöön massiivisesti kokkidimunia ja tartuttavat muut. Eristäminen myös helpottaa sairaiden hoitoa ja tarkkailua. Tarvittaessa eristetään myös sairaan emä ja sisarukset. Jos koko laiduntavien karitsoiden ryhmä joudutaan lääkitsemään, se on samalla syytä siirtää uudelle, vähemmän kuormittuneelle laidunlohkolle.
Ennaltaehkäisy
Karitsan kuusi ensimmäistä elinviikkoa ovat kokkidioosin ehkäisyn kannalta ratkaisevia. Kaikki alkaa uuhesta: mitä terveempi ja paremmin ruokittu uuhi, sen elinvoimaisemmat karitsat! Vastasyntyneiden ternimaidon saanti on varmistettava. Kuivikkeiden tulee olla puhtaat ja kuivat, mikä hillitsee kokkidien elinkiertoa ja pitää myös utareen puhtaana, jolloin karitsat eivät joudu imemään likaisia vetimiä. Liian suuri eläintiheys ja pitkään jatkuva karitsointiaika lisäävät tartuntoja eri-ikäisten karitsoiden välillä. Vastaavasti ternimaidon puute ja eläinten kokema stressi heikentävät vastustuskykyä. Myös vieroitus voi laukaista kokkidioosin. Vieroituksen aikaisen stressin vähentämiseksi kannattaa vieroitettavat karitsat jättää paikoilleen ja siirtää uuhet pois.
Karitsointien alkaessa pitää ympärivuotiset jaloittelutarhat sulkea käytöstä, koska karitsat voivat niillä altistua massiiviselle määrälle tartuntakykyisiä kokkidien munia. Hyvä laidunhygienia edellyttää puhdasta ensilaidunta ensimmäisiksi viikoiksi. Tällainen laidun vähentää sisäloistartuntojen lisäksi myös kokkidioosiriskiä.
Kun karitsoilla on hyvä vastustuskyky (ternimaito!) ja niiden ympäristö on kuiva ja puhdas, kokkiditartunnat eivät missään vaiheessa ylitä karitsoiden vastustuskykyä ja aiheuta sairastumista.