Monimuotoisuus ympärillämme: Kun pesäkuoppa onkin ansakuoppa
Julkaistu maanantaina 25. toukokuuta 2026
Puhumme usein pölyttäjien ahdingosta ja huolestumme mustikoiden ja omenoiden puolesta. Sitten on lajeja, joille mehiläisten pörinä on suorastaan olemassaolon ensimmäinen ehto. Onneksi kyseiset luontokappaleet eivät tiedä, miten työlääksi luonnonvaraisen mesipistiäisen arki on käynyt. Raivattu maisema tarjoaa huonosti pesäpaikkoja ja niukasti ravintoa. Eikä villimehiläisen elämä ole toisaalta alunperinkään huoletonta kukasta kukkaan lentelyä.
Keväisellä niityllä tulee nimittäin yllättävän helposti huijatuksi tai hyväksikäytetyksi. Esimerkiksi kimalaisorho-nimisen kämmekän kukat näyttävät ja vielä tuoksuvatkin koiraspistiäisen tuntosarviin aivan naaraalta. Petetyn kosijan matkaan lähtee kuitenkin pelkkä siitepöly, koska suloiset kukkaset eivät vaivaudu tuottamaan mettä. Eikä kasvikunta ole suinkaan ainoa juksuttaja. Eräillä hyönteisillä on villeihin mehiläisiin kohtalonyhteys, joka on sekä elintärkeä että vähän röyhkeä.
Lumi ehtii tuskin sulaa, kun laitumen tai metsänreunan rinteestä jo kaivautuu esiin sinimusta, kömpelön oloinen kovakuoriainen. Toukohäräksi kutsuttu otus on melkein tulitikun mittainen, mutta sen siivet näyttävät hassun pieniltä. Varsinaiset lenninsiivet ovatkin surkastuneet pois. Keväällä toukohärkiä voi tavata kedoilla, hiekkatörmillä, hakkuuaukeilla tai tomuisilla metsäautoteillä; paikoissa, joissa aurinko pääsee lämmittämään kasvillisuudesta paljaita kohtia.
Toukohärkä ei kenties vaikuta erityisen ovelalta eläimeltä, kun se taapertaa heinänkorsien välissä ja rouskuttaa voikukan lehtiä. Naaras tuskin keskeyttää ruokailuaan edes kohdattuaan koiraan. Parittelun jälkeen se tarvitsee kaiken energian, koska munia valmistuu niin paljon, että otuksen takaruumis paisuu tuplakokoiseksi.
Turboahdettu naaras vaappuu etsimään munintapaikkaa lempparikasvinsa liepeiltä. Voikukka, leinikki, pietaryrtti tai siankärsämö kelpaa mainiosti. Toukohärkä kaivaa syvän kuopan, johon vierähtää jopa tuhat munaa kerralla. Elinviikot käyvät kuitenkin jo vähiin, joten lisääntymisessä on oltava ahkera. Tässä pelissä on nimittäin surkea voittoprosentti. Munittuaan naaras kuopsuttaa vähän maata kuopan päälle ja jättää uuden sukupolven odottamaan kesäisempiä säitä.
Kukkien puhjettua alkaa tapahtua. Kuoriutuvat toukohärän toukat eivät ole mitään paksuja möllöttäjiä. Niillä on mittaa milli tai pari, pitkät jalat ja kussakin kolme koukkumaista kynttä, mistä erikoistoukka on saanut nimen triunguliini. Lajista riippuen ne ovat yleensä oransseja tai tummanpuhuvia. Yhteistuumin pitkäkoivet kuhisevat voikukan vartta ylös. Kun mykerölle laskeutuu hyönteinen, nopeimmat tarrautuvat siihen. Yleensä ennakkoluulottomuus kostautuu, koska kyseessä olikin kärpänen tai perhonen. Silloin matka vie hamaan loppuun. Muutamia kuitenkin onnistaa: kohdalle sattuu erakkomehiläinen.
Erakkomehiläisiä surraa Suomessa parisataa eri lajia. Ne eivät yleensä muodosta yhdyskuntia, kuten tarhamehiläiset, vaan pesivät nimensä mukaisesti kukin erikseen. Monet kaivavat pesäkolon hiekkaan, kuten hedelmäpuita tehopölyttävät maamehiläiset. Sellaisten kyytiin triunguliinien kelpaa hypätä.
Toukat eivät välttämättä tyydy odottamaan sattumanvaraista lykkyä. Saksassa on huomattu, että isotoukohärän triunguliinit osaavat leikkiä kukkaa. Ne kerääntyvät tiiviiksi kimpuksi ruohonkorteen ja vapauttavat ilmaan samoja tuoksuvia yhdisteitä, joita kukatkin tuottavat. Paikalle saapuva mehiläinen tuumaa löytäneensä mehukkaan leinikin, mutta saakin niskaansa lauman levottomia toukkia. Erään amerikkalaisen toukohärkälajin keino on vähintään yhtä ovela: kukkaistuoksujen sijaan triunguliinit matkivat naarasmehiläisen feromoneja. Hämmentävän paritteluyrityksen jälkeen koiras jatkaa etsintöjä salamatkustajat mukanaan. Kun se myöhemmin löytää oikean naaraan, toukat vaihtavat naarasjunaan, koska sen pääteasema on pesä.
Toisinaan mehiläiset hinkkaavat itseään hiekkaan päästäkseen toukista eroon kuin mistäkin kirpuista. Toukohärät ovat toki maamehiläisten loisia, mutta eivät sentään aikuisten ulkoloisia. Korkeimman hinnan maksaa mehiläisen jälkeläinen.
Laitumia halkovalta hiekkatieltä voi hyvin löytyä mehiläisen erakkopesä. Santaan on helppo louhia kammioita, ja kukkamerestä saa kerättyä poikasille eväät. Kuhunkin siitepölyllä ja medellä täytettyyn kammioon mehiläisemo munii yhden munan. Panostus on siis melko eri tasolla kuin toukohärällä. Kuoriaisen jälkikasvu hyppääkin tässä välissä kyydistä. Poistuessaan emomehiläinen tukkii kolon oven, ja kun kämppä on tyhjä, toukohärän kloppi panee toimeksi. Ensi töikseen se aterioi mehiläisen munan. Sitten se luo nahkansa tullakseen leppoisaksi toukanpullukaksi ja alkaa kaikessa rauhassa tyhjentää ruokavarastoa. Mässäily päättyy vasta syksyn koitteessa muutaman muodonvaihdoksen jälkeen. Silloin toukka vaipuu lepotilaan, talvehtii ja lopulta koteloituu. Varhain keväällä ulos kömpii aikuinen toukohärkä, joka vaeltaa oitis niitylle kumppania etsimään.
Sinitoukohärkä on näistä siipeilijöistä selvästi tavallisin Suomessa. Aiemmin uhanalainen isotoukohärkä on yleistynyt kuumien kesien myötä. Etelä-Suomen lämmössä viihtyy myös hyvin harvinainen ja muita pienempi typytoukohärkä. Ahvenanmaalta on hiljattain löytynyt vielä neljäskin laji. Maailmanlaajuisesti samaan sukuun luetaan kymmeniä lajeja, ja toukohärkien heimoon noin 2500. Vapaamatkustajan elämäntyyli on niille yhteistä, vaikka jotkut valitsevatkin isännäkseen mieluummin heinäsirkan. Lisäksi toukohärkiä yhdistää salainen ase, joka mahdollistaa niiden lentokyvyttömän köntystelyn avoimessa maastossa.
Aikuinen koiras erittää näet nivelistään myrkkyä, jonka kanssa pedot eivät halua tekemisiin. Parittelun yhteydessä koiras lahjoittaa ainetta myös naaraan ja munien puolustukseksi. Kellertävä hemolymfa näyttää samalta kuin häirityllä leppäkertulla, mutta aiheuttaa sisältämänsä kantaridiinin ansiosta rakkuloita ihmisenkin iholle. Ötökän nielaiseminen olisi korventava koettelemus.
Laiduntaville eläimille toukohäristä on tuskin vaaraa. Jos hevonen tai lammas tulisikin haukanneeksi kuoriaista, se luultavasti sylkisi ällöttävän suupalan pois. Välimeren seuduilla tosin viihtyy meikäläisten toukohärkien sukulaisia, jotka harrastavat parveilua ja ovat sitä paitsi mieltyneet sinimailaseen. Niinpä niitä joskus murskautuu isojakin määriä rehun mukaan, ja inhottavia ruuansulatusvaivoja on raportoitu varsinkin hevosten parista.
Myrkyllisyys ei tietenkään ole estänyt ihmisiä hyödyntämästä ainetta, ennen muuta lemmenrohtona. Kerrotaan, että keisari Augustuksen puoliso yritti sen avulla saada poliittiset vastustajat tekemään holtittomuuksia, joilla heitä voisi myöhemmin kiristää. 1700-luvulla markiisi de Sade ilmeisesti tarjoili kantaridiinipastilleja orgioissa ja melkein tapatti osallistujat. On myrkystä lääkinnällistä hyötyäkin: hallittu annostus tepsii syyliin, ja nykyisin aine kiinnostaa myös syöpätutkijoita.
Muitakin käyttäjiä löytyy. Espanjan aroilla kukkoilee kalkkunamainen isotrappi, joka popsii toukohärkiä matolääkkeeksi. Koiraan on oltava teräskunnossa soitimen aikaan, koska naaras ei huoli ripuloivaa kumppania. Linnun uloste puolestaan houkuttelee kovakuoriaisia, jotka luultavasti hyödyntävät myrkyn jäämiä omaksi turvakseen. Jotkut sääsketkin ovat huomanneet aineen edut. Polttiaiset käyvät ryystämässä sitä suoraan toukohäristä.
Toukohärän elämäntyyli on oivallinen esimerkki siitä, miten häikäilemättömiä lajien väliset suhteet joskus ovat. Eliöt käyttävät ääniä, hajuja ja muita signaaleja houkutellakseen pölyttäjiä, hätistääkseen petoja tai löytääkseen kumppanin. Mehiläisille on elintärkeää reagoida herkästi kukkien väreihin ja tuoksuihin. Siksi tällaisiin viestintäkeinoihin on erilaisten puliveivaajien helppo iskeä.
Onneksi toukohärkien lisääntymiskausi alkaa juhannusviikolla olla ohi, ja erakkomehiläisillä on vielä kesää jäljellä munien tehtailuun. Jos siis onnistuvat välttelemään nälkäisiä muurahaisia, loismehiläisiä saati kimalaiskärpäsiä, jotka viskovat omia muniaan mehiläisten maapesiin. Tärkeintä villeille mehiläisille on, että kukkamaisemia riittää. (Toukohärkä kiittää!)
Nimim. Pälkähästäpääsky