Monimuotoisuus ympärillämme: Elämä kulkee piennarta pitkin
Julkaistu maanantaina 29. kesäkuuta 2026
Peltoja, tienvarsia ja ojanpenkkoja kehystävät erilaiset pientareet. Nämä muokatun maiseman reuna-alueet ovat ekologisessa kokonaisuudessa keskeisiä turvapaikkoja, siemenpankkeja ja siirtymäkaistoja.
Yksivuotisten viljelykasvien hallitsemassa maatalousmaisemassa pientareet ovat kuin pitkulaisia niittylaikkuja. Avoimina, usein kuivina ja niukkaravinteisina ne tarjoavat korvaavia elinpaikkoja uhanalaistuneelle niittylajistolle. Monet perinteiset niitty- ja ketokasvit, kuten päivänkakkara, ketoneilikka ja kissankäpälä, viihtyvät hyvin tienvarsilla ja peltojen laidoilla, kunhan alueita ei muokata, lannoiteta eikä niitetä liian usein. Juuri muotonsa vuoksi pientareet ovat kuitenkin kauttaaltaan reunavaikutuksen alaisia: ympäröivien peltojen, laidunten, ojien ja metsien lajisto kohtaa kapeilla kaistaleilla toisensa. Suojavyöhykkeenä ne keräävät ravinteita ja torjunta-aineita viereisiltä pelloilta, mikä suosii enemmän yksisirkkaisia, rehevyyttä sietäviä kasvilajeja kuin kimalaisten suurimpia suosikkeja. Pientareilla on myös suhteellisen tuulista, ja kasvillisuus on yleensä laidunnettua niittyä korkeampaa. Aitoa niittyä piennar ei siis korvaa, mutta ne toimivat puskureina haitallisten aineiden leviämistä vastaan ja ovat maatalousympäristön monimuotoisuuskeitaina arvokkaita.
Tilkkutäkkimäisesti rönsyilevät pientareet houkuttelevat paikalle sekalaisen sakin perhosia, mesipistiäisiä, kärpäsiä ja muita pölyttäjiä. Päiväperhosista varsinkin nokkos- ja neitoperhonen viihtyvät pellonpientareilla mitä parhaiten. Kahvinruskea tesmaperhonen ja suonikas lanttuperhonen löytävät nekin helposti mieleiset mesikasvinsa. Korkeassa kasvillisuudessa viihtyvät myös monenlaiset yön lentäjät yökkösistä kiitäjiin. Usein perhoset lisääntyvätkin pientareilla, jos sieltä vain löytyy kunkin lajin toukille sopivaa ravintokasvia.
Aivan erityisesti pientareet hyödyttävät mesipistiäisiä, ja pelto-ohdakkeen kukinnolla kiipeilevä mantukimalainen onkin tavallinen näky. Pesäkolonsa kimalaiset tapaavat etsiä muualta, mutta niiden kuningattaret saattavat kyllä talvehtia tiheän kasvuston suojissa. Kärpäsille koiranputken kukkimisen aika on alkukesän juhlaa. Myöhemmin kukkivasta karhunputkestakin niiden lyhyt kieli yltää mainiosti mettä lipomaan.
Kasvien ja selkärangattomien eläinten runsaus tarkoittaa ruokaa isommillekin otuksille, joten lintuja ja pikkunisäkkäitä saapuu pientareille ravinnon hakuun metsän siimeksestäkin. Pesimäänkin sinne mahtuu: kauniisti viheltelevä viitakerttunen ripustaa pesänsä kasvillisuuden lomaan, mutta horsman latvassa hyönteisiä tähystelevä pensastasku kätkee munansa mieluummin maan tasalle. Peltopyy on tyypillinen viljapellon siemenruokailija. Munimaan kanalintu kuitenkin saapuu pientareen tuntumaan, sillä poikaset tarvitsevat proteiinipitoista hyönteisravintoa. Pikkulinnut ja kasvillisuudesta suojaa hakevat myyrät houkuttelevat paikalle myös petolintuja, kuten sinisuohaukkoja.
Muokkaamattomat kaistaleet eivät palvele ainoastaan suojavyöhykkeinä ja lajien turvapaikkoina, vaan niillä on suuri merkitys myös ekologisina käytävinä. Ne siis yhdistävät elinympäristöjä, turvaavat eläinten liikkumista ja ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta maatalousmailla. Kun metsiköt ja niityt ovat sirpaloituneet, pientareet muodostavat verkoston, jota pitkin eläimet ja kasvien siemenet voivat siirtyä paikasta toiseen. Erityisesti pölyttäjille ja pikkunisäkkäille pientareet tarjoavat reitin halki yksitoikkoisen viljelysmaan.
Moni piennar on raivattu pellonjatkeeksi aivan viime vuosina. Vuoden 2023 jälkeen niitä ei nimittäin ole tukiehdoissa vaadittu: suojavyöhykkeet vesistöjen äärellä riittävät. Maatalouden tehostumisen vuosikymmeninä erityisesti salaojitus ja peltolohkojen kasvu vähensi piennarten määrää roimasti. Koko pellon tiristäminen käyttöön ei kuitenkaan ole välttämättä taloudellisestikaan paras ratkaisu: minkä viljelyalassa häviää, sen voi torjuntakuluissa voittaa. Pientareen kasvillisuudessa nimittäin viihtyy ja talvehtii lukematon määrä hämähäkkejä, ampiaisia, petokärpäsiä, leppäkerttuja, loispistiäisiä ja maakiitäjäisiä, jotka popsivat mielellään myös viljelykasvien tuholaishyönteisiä.
Pientareiden lajimonimuotoisuus on sitä suurempaa, mitä leveämpiä ja yhtenäisempiä ne ovat. Kun kaistaleiden antaa kukkia kesän, riittää perhosilla mettä ja kasveilla aikaa tuottaa seuraava siemensukupolvi matkaan, eikä lintujen pesintäkään häiriinny. Ennen elo-syyskuuta on silti hyvä kitkeä vieraslajit, kuten komealupiini ja jättipalsami, jotta ne eivät jyräisi vähemmän kilpailukykyistä alkuperäislajistoa.
Jokainen kukkiva kaistale on kuin pieni vihreä linnake. Rauhaan jätettyinä ne toimivat suojamuureina, kulkuväylinä – ja keitaina, joissa elämä voi kukoistaa.
Nimim. Pälkähästäpääsky