Arkisto kirjoittajalle
Tiiviit karitsointijaksot mahdollistavat hyvän vierihoidon
Julkaistu torstaina 3. marraskuuta 2016
Liki kaikki uuhet on mahdollista saada kantaviksi neljässä viikossa, kun hyödynnetään kiimojen synkronointitekniikoita ja käytetään terveitä hyväkuntoisia pässejä. Lyhyt astutusaika johtaa tiiviiseen karitsointijaksoon, mikä keventää karitsointien valvontaa. Myös adoptioiden järjestäminen helpottuu. Saman ikäisten karitsoiden valvominen on helpompaa ja tautiriskit nuorimpien karitsoiden osalta vähäisempiä, koska karitsoiden ikähaarukka on suhteellisen kapea. Pikkukaritsoiden vastustuskykyä varmistaa alilämpöisyyden ehkäisy (kuivaus, lämpölamput) ja jokaisen karitsan riittävä ternimaitoannos. Ternimaitoa (ravintoa + vasta-aineita) karitsan pitäisi saada noin 10 % painostaan ensimmäisen 24 tunnin aikana, puolet tästä ensimmäisen 4-8 tunnin aikana. Jos karitsa ei itse hakeudu nisälle puolessa tunnissa, sitä on autettava, ja myös varmistettava kunnollinen alkuannos (50 ml). Puhdas ja kuiva ympäristö pitävät taudinaiheuttajien määrän ympäristössä alhaisena. Kaikki tämä näkyy mm. pikkukaritsoiden ripulien vähäisyytenä.
Vahdittavaa riittää tästä eteenkin päin parin viikon ikään asti; käyvätkö kaikki karitsat säännöllisesti imemässä – ja vain omaa emäänsä? Säilyykö uuhien ruokahalu hyvänä ja utareet terveinä? Kasvavatko karitsat? Tämäkin tarkkailu onnistuu parhaiten, kun karitsat ovat suhteellisen saman ikäisiä. Valvonta helpottuu entisestään, jos korkeintaan 20-25 karitsaa emineen ryhmitellään aina omiin ryhmiinsä.
Karitsointiryhmien kokoon ja astutusajan pituuteen vaikuttavat myös käytettävissä olevat tilat ja karsinarakenteet. Karitsointikarsinoiden enimmäistarve on arvioitava myös sen mukaan, mikä on eri-ikäisten uuhien oletettu vuonuekoko ja siten karitsointikarsinoissa vietettävä suositeltava aika. Karitsointiaikana voi hyvin tulla vastaan tilanne, että 30 % uuhista on samaan aikaan karitsointikarsinoissa. Syntyvien karitsoiden määrän ennakointia auttaa tiineysultraus.
Pikkukaritsoiden elämässä ensimmäiset pari viikkoa ovat ratkaisevia terveelle kasvu-uralle pääsemiseksi. Siihen ajanjaksoon on kohdistettava myös oma työssä jaksaminen. Tässä voi auttaa hyvä töiden suunnittelu ja tiivis karitsointijakso. Lisätyövoima, vaikka vain valvomassa tilannetta ja huoltamassa joukkoja, helpottaa paljon.
Raatokärpänen käyttää tilaisuutta hyväkseen
Julkaistu tiistaina 13. syyskuuta 2016
Lämpimällä ja kostealla kesäsäällä lampaita voivat kiusata kärpäsen toukat. Suomessa kyseeseen tulevat todennäköisesti lajit Lucilia sericata, L. caesar, Calliphora vomitoria ja Protophormia terraenovae. Maailmanlaajuisesti yleisin ongelmanaiheuttaja on L. sericata.
Lämmin (>15 C), kostea ja tyyni sää ovat otollisia kärpäshaitoille. Laitumilla lentelevät kärpäset etsivät lampaita, joilla on likainen, kostea ja huopunut villa tai haavoja iholla. Esim. ripuliulosteen tahrima peräpää on kärpäsille erityisen houkutteleva paikka laskea munat, samoin pienikin haava. Kuoriutuvilla toukilla on takapäässään pienet koukut, joilla niiden on helppo tarttua ihoon. Ne myös erittävät entsyymejä, jotka pilkkovat iho- ja lihaskudosta toukille sopivaksi ravinnoksi. Samalla haava laajenee. Jos tuhoutunut alue on laaja eikä sitä huomata villan alta ajoissa, lammas voi menehtyä verenmyrkytykseen ja shokkiin. Karitsat joutuvat kärpästen uhreiksi useammin kuin aikuiset.
Sairauden oireet alkavat yleensä eläimen oudolla käytöksellä: eläimet keskeyttävät syömisensä ja koittavat purra aluetta, jossa toukat tekevät tuhojaan. Ne saattavat juosta pienen matkaa äkkinäisesti eteenpäin ja jatkaa sitten syömistä. Koska toukat aiheuttavat kutinaa ja kipua, eläin keskittyy vähemmän aikaa syömiseen ja laihtuu. Lopulta eläin jää makaamaan. Kun se löydetään, saatetaan ensin ihmetellä näennäisesti hyvässä kunnossa olevaa lammasta, jolla ainoastaan villa näyttää joltain kohdin märältä. Kun aluetta kosketetaan, käteen jää villaista ihoa ja alta paljastuu tuhansittain toukkia. Jos kudosvaurioita on laajasti ja lammas huonossa kunnossa, jää lopetus ainoaksi vaihtoehdoksi.
Jos lammas on pirteän oloinen ja syö, sitä voidaan koittaa hoitaa: vahingoittuneen alueen ympäriltä ajetaan villat laajalta alueelta ja lampaalle annetaan jotakin ulkoloisten häätöön tarkoitettua valmistetta, esim. selkään kaadettavaa pour on -valmistetta. Ei kuitenkaan suoraan vahingoittuneelle alueelle vaan esim. niskaan tai lapaluiden väliin. Tukihoitona annetaan kipulääkettä ja antibioottia. Kaikki näkyvillä olevat toukat pyritään poistamaan huuhtelemalla tai nyppimällä sormin tai pinseteillä. Myös runsas veden valutus vaurioalueella vähentää toukkien määrää ja edistää kudosten paranemisprosessia. Vesihoitoa kannattaa jatkaa useampana päivänä. Potilas otetaan sisälle (+kaveri tai kaksi) ja sen vointia tarkkaillaan huolellisesti. Joskus toukat ovat päässeet lampaan elimistöön hyvin pienestä ja huomaamattomasta pistohaavasta. Tällöin saattaa olla todella hankalaa havaita toukkien aiheuttaman tuhon laajuutta. Esim. kaulan tai pään seudun vaurioissa toukkien aiheuttama tuho voi ulottua jopa vaurioaluetta ympäröiviin elimiin (sylkirauhasiin, kilpirauhasiin ym.).
Tehokkainta ennaltaehkäisyä olisi pitää laiduntavien eläinten villa lyhyenä ja ehkäistä ripuleita mm. loistorjunnan keinoin. Kriittisinä ajanjaksoina pitää laiduntavien eläinten tarkkailuun varata aikaa. Suurimmassa vaarassa olevat karitsat voivat hyötyä ennaltaehkäisevistä ulkoloislääkkeistä.
Kiitos kärpästiedoista: Pekka Vantanen, Urjala, hyönteisharrastaja ja lampuri sekä Jaakko Pohjoismäki, Tampereen hyönteistutkijain seura.
Terveydenhuollon kohteita ja mittareita
Julkaistu tiistaina 16. elokuuta 2016
Uuhen tuotantokierto on jaettavissa seitsemään osaprosessiin ja niiden tarvitsemiin tukitoimintoihin. Yhteinen nimittäjä näille on uuhen tuotantovaiheen mukainen ruokinta. Jokaisessa vaiheessa voi hyödyntää ns. hyviä käytäntöjä. Kunkin vaiheen tuotos vaikuttaa siihen, kuinka hyvin seuraava vaihe onnistuu. Terve uuhi on varmin tae terveistä ja hyvin kasvavista karitsoista. Lammasmaailmassa olemme tunnistaneet ja nimenneet uuhen tuotantokierron vaiheet seuraavasti:
1. Valinta ja kunnostus
2. Kiimojen synkronointi
3. Tiineysultraus ja sikiölaskenta
4. Tunnutus
5. Imetyskyvyn ylläpito
6. Pässikaritsoiden vieroitus
7. Uuhikaritsoiden laidunnus ja vieroitus
Olemme määrittäneet jokaiseen vaiheeseen kriittisiä mittareita, jotka kuvaavat tuotannon nykytilaa ja varautumista seuraavaan vaiheeseen. Näiden rinnalla on tuotannon onnistumista kuvaavia määrällisiä mittareita. Kaiken tarkoituksena on suunnata lampolassa käytettävä aika eläinten ja hoitajien hyvinvointia ja tuotannon kannattavuutta edistäviin toimiin. Jos nykytilaa kuvaava mittari näyttää jossakin kohdin punaista, on seuraavassa vaiheessa vielä mahdollista tehdä korjausliikkeitä.
Tällaisten kriittisten pisteiden sekä asiantuntijoiden arvioiden perusteella olemme havainneet, että hyvienkin lampoloiden välillä on suurta hajontaa tuotannon osa-alueilla:
- jopa viidennes uuhista ei saavuta optimaalista kuntoluokkaa kunnostuksen aikana
- valtaosa uuhista olisi mahdollista tiineyttää ensimmäisten viikkojen aikana; tämä on edellytys karitsointien ajoittumiselle varsin suppealle, noin 4 viikon ajanjaksolle
- lampolan ruokintaohjelmassa olisi mahdollista ottaa rehuanalyysien lisäksi huomioon uuhien ikä ja paino, kuntoluokka, sikiömäärä ja rehunjakokäytännöt
- lopputiineiden uuhien optimaalisen kuntoluokan saavuttaminen on haastavaa sekä suomenlampailla että tuontiroduilla; haasteena voivat olla liian alhaiset tai liian korkeat kuntoluokat
- karitsoiden syntymäpaino on hyvä muuttuja kuvaamaan lopputiineen uuhen ruokinnan onnistumista
- kaikkien hyvien tilojen on mahdollista saavuttaa pikkukaritsoiden kuolleisuudessa alhainen, selvästi alle 10 %:n kuolleisuus; alhainen kuolleisuus on tärkeimpiä uuhien ja karitsoiden hyvinvoinnin mittareita
- 6 viikon paino kuvaa tosiasiassa monen ruokinta- ja hoitokäytännön onnistumista ja hyviä kasvatusolosuhteita
- 16 viikon paino kuvaa mm. hyvää laidunnuksen suunnittelua ja loistorjunnan onnistumista
- utarevika on selkeä uuhen karsintaperuste, kunhan utareen kunto on arvioitu oikeaoppisesti ja oikeaan aikaan
Vasta kokonaisuus ratkaisee, milloin hyvistä lampoloista tulee vielä parempia. Lue lisää esitteestämme ”Kokonaisuus ratkaisee – Terveydenhuollon kohteita lampolassa”.
Karitsan kokkidioosi on monisyytauti
Julkaistu maanantaina 1. elokuuta 2016
Yleisiä pikkukaritsavaiheen jälkeisiä karitsaripulin aiheuttajia ovat kokkidit. Kaikki lampaat saavat jossakin elämänsä vaiheessa tartunnan, mutta vain osa sairastuu. Karitsat saavat tartunnan suun kautta ympäristössä olevista tartuntakykyisistä kokkidien ookystoista. Jos tartunta on voimakas tai karitsoiden vastustuskyky puutteellinen, eläimet sairastuvat suolistoinfektioon, kokkidioosiin.
Kokkidioosin aiheuttamaa ripulia alkaa esiintyä sisäruokinnassa kuukauden iästä alkaen. Tavallisinta se on noin kahden kuukauden iässä. Laitumella taudin puhkeamishetki vaihtelee sen mukaan, onko tartunta saatu jo lampolassa vai vasta laitumella. Jos laidunhygienia on heikentynyt, on seurauksena yleensä sekainfektio, jossa kokkidioosin puhkeamista edistävät eri suolistoloisten, yleensä Trichostrongylusten aiheuttamat tartunnat.
Kokkidit ovat yksisoluisia loisia, joiden kohdesolut ja taudinaiheuttamiskyky vaihtelevat suuresti. Kokkideita on useita tyyppejä ja satoja lajeja, eri eläinlajeilla omansa. Lampaat eivät sairastu esim. nautojen tai vuohien kokkideista. Läheskään kaikki kokkidilajit eivät aiheuta lampaille tautia, vaan hankalia kokkideja on noin 4 lajia ja ne kuuluvat kaikki samaan Eimeria-ryhmään, esim. Eimeria ovinoidalis ja Eimeria crandallis.
Sairastuneet yksilöt erittävät ulosteen seassa munia, jotka eivät kuitenkaan ole tartuntakykyisiä ennen päivien tai viikkojen kypsymisaikaa. Nopeinta munien kehittyminen on lämpimässä ja kosteassa ympäristössä kuten juomakupeissa tai juomakuppien tai lämpölamppujen ympäristössä. Munat säilyvät ympäristössä todella hyvin, mutta tuhoutuvat esim. suorassa auringonvalossa. Desinfektioaineille tartuntakykyiset munat eivät ole herkkiä, auringon lisäksi vain äärimmäinen kuivuus tuhoaa niitä.
Kokkidioosissa ohutsuolen loppuosan sekä umpi- ja paksusuolen seinämä vaurioituvat vakavasti. Seurauksena on sekä ravintoaineiden imeytymishäiriö että nesteen ja elektrolyyttien menetys suoleen. Uloste on löysää ja sotkevaa, toisinaan verensekaista.
Karitsointiajan lopulla syntyvillä karitsoilla on suurin todennäköisyys saada voimakkaita tartuntoja ja sairastua. Silloin ahtaus on suurimmillaan, nuoria eläimiä on paljon, hygienia heikkenee ja uloste voi helposti sotkea juoma- ja ruokapaikat sekä lampaiden villan ja uuhien utareet.
Kokkidioosin diagnosoiminen ei ole suoraviivaista. Ulostenäytteen antama informaatio on arvoltaan vähäinen: myös terveellä karitsalla saattaa olla melko paljon tautia-aiheuttavia kokkideja. Toisaalta sairastuneella kokkidit saattavat ilmestyä ulosteeseen vasta ripulin jo alettua. Löydökset onkin aina yhdistettävä kliinisiin oireisiin. Lisäksi suolistoloisten osuus taudinaiheuttajina on arvioitava erikseen. Kokkidioosidiagnoosi varmistuu aina luotettavimmin kuolleen karitsan raadonavauksella Evirassa.
Riippumatta aiheuttajasta, ripulin tärkein hoito on nestehoito. Ripulijuomana voi käyttää kaupallisia valmisteita tai valmistaa liuosta itse. Kaupallisista valmisteista ovat hyviä ns. vasikkasuolat. Niissä on elektrolyyttien lisäksi pektiiniä ja glukoosia. Pektiini kiinteyttää ulostetta ja glukoosista sairastunut karitsa saa energiaa. Vasikkasuoloja saa esim. maatalouskaupoista. Jos tilalla ei ole ensihätään mitään elektrolyyttivalmistetta, sellaista voi valmistaa itse: litraan vettä sekoitetaan ruokalusikallinen sokeria tai hunajaa, vajaa teelusikallinen suolaa ja puoli teelusikallista bikarbonaattia (leivinsoodaa). Liuosta tarjotaan karitsoille vapaasti mahdollisimman pian ripulioireiden ilmaannuttua. Heikoimpia voidaan joutua myös juottamaan. Heti kun mahdollista, siirrytään käyttämään kaupallisia vasikkasuoloja.
Vakavimmin oireilevat karitsat hyötyvät eläinlääkärin antamasta sulfalääkityksestä tai erityisesti kokkideihin suunnatusta lääkityksestä, ja nestehoidosta. Varsinaiset kokkidilääkkeet on kuitenkin suunniteltu niin, että ne ovat kustannustehokkaimpia ennaltaehkäisevästi annettuna. Jos tilalla on kokkidioosiongelma, lääkityksestä kannattaa keskustella eläinlääkärin kanssa jo ennen seuraavaa riskijaksoa.
Tärkeää on eristää sairaat terveistä. Sairaat erittävät ympäristöön massiivisesti kokkidimunia ja tartuttavat muut. Eristäminen myös helpottaa sairaiden hoitoa ja tarkkailua. Tarvittaessa eristetään myös sairaan emä ja sisarukset. Jos koko laiduntavien karitsoiden ryhmä joudutaan lääkitsemään, se on samalla syytä siirtää uudelle, vähemmän kuormittuneelle laidunlohkolle.
Ennaltaehkäisy
Karitsan kuusi ensimmäistä elinviikkoa ovat kokkidioosin ehkäisyn kannalta ratkaisevia. Kaikki alkaa uuhesta: mitä terveempi ja paremmin ruokittu uuhi, sen elinvoimaisemmat karitsat! Vastasyntyneiden ternimaidon saanti on varmistettava. Kuivikkeiden tulee olla puhtaat ja kuivat, mikä hillitsee kokkidien elinkiertoa ja pitää myös utareen puhtaana, jolloin karitsat eivät joudu imemään likaisia vetimiä. Liian suuri eläintiheys ja pitkään jatkuva karitsointiaika lisäävät tartuntoja eri-ikäisten karitsoiden välillä. Vastaavasti ternimaidon puute ja eläinten kokema stressi heikentävät vastustuskykyä. Myös vieroitus voi laukaista kokkidioosin. Vieroituksen aikaisen stressin vähentämiseksi kannattaa vieroitettavat karitsat jättää paikoilleen ja siirtää uuhet pois.
Karitsointien alkaessa pitää ympärivuotiset jaloittelutarhat sulkea käytöstä, koska karitsat voivat niillä altistua massiiviselle määrälle tartuntakykyisiä kokkidien munia. Hyvä laidunhygienia edellyttää puhdasta ensilaidunta ensimmäisiksi viikoiksi. Tällainen laidun vähentää sisäloistartuntojen lisäksi myös kokkidioosiriskiä.
Kun karitsoilla on hyvä vastustuskyky (ternimaito!) ja niiden ympäristö on kuiva ja puhdas, kokkiditartunnat eivät missään vaiheessa ylitä karitsoiden vastustuskykyä ja aiheuta sairastumista.