Arkisto kirjoittajalle
Monimuotoisuus ympärillämme: Maanalainen orkesteri
Julkaistu perjantaina 20. helmikuuta 2026
Maaperä koostuu mineraaleista, orgaanisesta materiaalista sekä ilmasta ja vedestä niiden lomassa. Sen todellinen luonne paljastuu kuitenkin vasta huomion kohdistuessa eloperäisen aineksen pienimpään osuuteen: siihen, joka ei vielä ole kuollutta. Maan alla elämä ei ole kovin silminnähtävää, mutta siinä mittakaavassa olennainen osa planeetan toiminnasta rakentuu. Monimuotoinen maaperä ylläpitää ravinnekiertoa, hillitsee ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää, elättää kasvillisuutta ja kannattelee meitä kaikkia.
Näennäisessä hiljaisuudessa jalkojemme alla elää ja hengittää, rakentuu ja sortuu kokonainen ekosysteemi, kuin pieni kaupunki. Teelusikallisesta maata voi löytyä edustaja useammalle mikrobilajille kuin Tampereella on asukkaita, ja yksilöitä voi olla enemmän kuin koko maailmassa ihmisiä. Ainakin neljännes maapallon eliölajeista elelee maaperässä, joidenkin arvioiden mukaan yli puolet jossakin vaiheessa elämäänsä. Eikä valtaosaa ole edes nimetty, mikä ei sinänsä ole ihme: suurin osa olennoista on värittömiä, apuvälineittä näkymättömiä.
Mikrobien eli mikroskooppisen pienten, jopa yksisoluisten eliöiden merkitys on kuitenkin mitä näkyvin, tai olisi viimeistään niiden puuttuessa. Bakteerien, arkeonien, sienten ja alkueläinten aherruksen ansiosta hiili sitoutuu maahan, orgaaninen aines hajoaa ja kasvit saavat liukoisia ravinteita, vaikka itse työmyyrät pysyvät paljaalta silmältä piilossa. Mitä useampaa kasvilajia maassa kasvaa, sitä kirjavampi joukko mikrobeja niiden juuriston tuntumassa mittelöi. Kun kilpailijoita on paljon, kasvitauteja aiheuttavat lajit pääsevät harvoin villiintymään. Kuihtuneet kasvinosat, jatkuvasti syntyvät ja hajoilevat hienojuuret sekä juurieritteet muodostavat suuren osan maaperän orgaanisesta hiilestä, jota pieneliöt käyttävät ravintonaan.
Maaperässä askaroi myös joukko eläimiä – nekin niin pieniä, että pellolla astelija tulee talloneeksi joka askeleella tuhansia. Hiekanjyvän kokoiset, kuusijalkaiset hyppyhäntäiset silppuavat ahkerasti orgaanista jätettä. Pikkuisia sukkulamatoja löytyy joka lähtöön: osa laiduntaa bakteereja, osa sieniä, osa sitä sun tätä. Jotkut saalistavat toisia sukkulamatolajeja.
Juurten lomassa vipeltää minikokoisia hämähäkkejä ja hyönteisten toukkia. Jälkimmäiset ovat petopunkeille saalista, mutta punkkien kirjavasta joukosta löytyy myös eloperäisten tähteiden mutustajia. Lierot, eli kastemato kavereineen, kulkevat mullassa ylös ja alas. Yhdessä läpikuultavien änkyrimatojen kanssa ne ahmivat orgaanista jätettä, möyhentävät maata ja puhkovat mennessään käytäviä, jotka edistävät veden, ilman sekä kasvien juurten kulkua. Samaa mylläystä aiheuttavat muurahaiset tunneliverkostoineen, mutta lierot hoitavat samalla lannoituksenkin. Monimuotoisuus ei synny ainoastaan lajimäärästä, vaan jokaisen erikoistehtävän yhteensovittaminen tuottaa toimeliaan verkoston, varsinainen orkesterin.
Valtaosalla kasveista, viljellyistä peräti 90 prosentilla, on sienijuuri eli mykorritsa, joka ulottuu kymmeniä kertoja laajemmaksi kuin kasvin paljas juuristo. Sienet eivät osaa yhteyttää kuten kasvit, mutta ne ovat mestareita kaivamaan maasta fosforia ja muutakin tarpeellista. Entsyymeillään ne louhivat ravinteet ensimmäisinä vaikka kuolleen puuaineksen sisuksista. Siispä ne tekevät vaihtokauppaa kasvien kanssa: luovuttaessaan elintärkeitä ravinteita kasveille ne saavat omiin kokoelmiinsa sokereiden ja muiden orgaanisten yhdisteiden muodossa jopa viidenneksen hiilestä, jonka kasvi yhteyttäessään sitoo ilmasta. Kokonaan eri eliökuntiin kuuluvat rihmat muodostavat näin yhdessä tehokkaan ravinteenottoverkoston.
Sienirihmasto osallistuu samalla maaperän rakenteen muovaamiseen. Juurieritteiden hiiliyhdisteitä popsivien mikrobien kanssa ne liisteröivät maahiukkasia klimpeiksi ja niitä vielä isommiksi paakuiksi, jolloin maaperästä tulee sopivan huokoinen. Mururakenteinen maa pidättää hyvin vettä, kestää kulutusta ja sitoo typpeä sekä varastoi hiiltä. Rihmaston kuoltua siihen sitoutunut hiili voi levätä maassa vaikka satoja vuosia.
Maan alla elellään toisenlaisissa olosuhteissa kuin pinnalla. Vaikka kasvien juuret hapuilevat joskus vesipisaroita turhaan, huokosissa hengitysilma on lähes aina kosteaa, sillä maassa on loputtomasti pintoja, joista vesi haihtuu hiljalleen. Tuulta ei ole ilmaa vaihtamassa, joten eliöiden aineenvaihdunnan myötä hiilidioksidin osuus voi olla monta kertaa isompi kuin hapekkaassa ilmakehässä. Koska maanalainen maailma on turvassa auringon porotukselta ja nopeasti muuttuvalta säältä, ovat olosuhteet sen asukeille varsin tasaiset. Savisissa syvyyksissä lämpötila pysyy lähes samana ympäri vuoden, ja vakaata kasvuympäristöä hyödyntävät lukuisat lajit.
Todellisuudessa tasaista on vain meidän mittapuullamme. Maaperä on vuosituhansissa ja -miljoonissa kehittyvä elinympäristö, jonka reseptiin tarvitaan paljon hajoamista. Täällä päin maailmaa mannerjää raapi ensin kalliosta soraa, jonka sulamisvesi lajitteli pitkin uomiaan. Myöhemmin elämä on kasannut jäämistönsä siihen päälle paksuksi kerrokseksi. Senttimetriin uutta pintamaata tarvitaan satakunta vuotta, mutta koko järjestelmä voi romahtaa yhdessä kasvukaudessa. Yletön muokkaus, tiivistäminen, yksipuolinen viljely, holtiton keinolannoitus ja torjunta-aineet ovat keinoja saada maaperän orkesteri vaikenemaan. Elävä maaperä ei ole pelkkä kasvualusta vaan hauras ekosysteemipalvelu, joka toiminta perustuu pelkän mineraalirungon sijaan monipuoliseen eliöstöön pinnan alla ja yllä.
Nimim. Pälkähästäpääsky
Kestävän lammastalouden polulla – porukalla
Julkaistu lauantaina 7. helmikuuta 2026
Miltä tuntuisi avata lampolasi ovet kouralliselle lampurikollegoita ja keskittyä yhteen tai muutamaan hyvin toimivaan asiaan? Ja toisaalta hyödyntää parviälyä parantamiskohteissa? Lapsikin tietää, että lapsikin oppii muiden kanssa ja muiden kokemuksista. Jatkuva parantaminen saattaakin olla vain konsulttijargonia asiasta, jota terveissä organisaatiossa tapahtuu muutenkin, kunhan ajattelulle ja vuorovaikutukselle varataan aikaa.
Yhdessä oppiminen vaatii tietysti vähän organisointia, ryhmässä toimimisen taitoja, luottamusta ja asiantuntijan luotsaamista. Kuitenkin lähtökohtana ovat osallistujien tarpeet ja valinnat. Missä minä olen lampolassani onnistunut ja haluaisin myös kertoa sen muille? Mihin haasteisiin kaipaan rakentavia uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia? Ja mistä löytyvät mahdolliset sokeat pisteeni? Asiat, joista en itse ole ollut lainkaan tietoinen, mutta jotka ulkopuolisen silmin herättävät kysymyksiä.
Lammasmaailma on vuosia kehittänyt suomalaisiin lampoloihin tavoitteellista riskiperusteista lampaiden terveydenhuoltoa, joka ennakoi ja ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon eläinten tarpeet läpi uuhenvuoden. Tänään kutsumme sitä Kelpolampaan työterveyshuolloksi. Kelpo tulee sanoista ”kestävän lammastalouden polulla”. Kestävä lammastalous on myös taloudellisesti kannattavaa. Olemme kuitenkin joutuneet toteamaan, että hyväkään asia ei jalkaudu ja muutu ”normiksi”, elleivät toimijat koe voimakasta sitoutumista niin tavoitteisiin kuin keinoihin. ”Lisää liksaa ja kevyempi duuni” eivät toimi kannustimina, jos niiden koetaan uhkaavan liikaa omia valintoja lampurina. Tätä pitää kunnioittaa. Muutoksen tarpeen on synnyttävä sisältäpäin. Ja muutokselle todella on tarvetta, jos suomalainen lammastalous aikoo säilyä houkuttelevana työpaikkana nykyisille ja tuleville lampureille.
Porukassa toinen toisilta oppiminen ja yhteisten arvojen testaaminen tulee jatkossa näkymään toiminnassamme entistä vahvemmin. Tavoitteemme ei ole sen pienempi kuin saada hyvän kierre käyntiin yhä useammassa suomalaisessa, maailman parhaassa lampolassa.
Terve maa, kestävä tuotanto
Julkaistu perjantaina 23. tammikuuta 2026
Terve maa ei köyhdy ilman keinolannoitteita. Terve maa pystyy imemään suurenkin hetkellisen sademäärän tai selviämään kasvukykyisenä viikkojenkin kuuman ja kuivan jakson aikana. Terve maa ei samenna pintavesiä. Terve maa on ympärivuotisesti kasvipeitteinen, ja kasvien on mahdollista yhteyttää aina kun aurinko paistaa, myös syksyllä. Terveessä maassa viljelykasvit, aluskasvit ja peittokasvit tukevat toisiaan vahvistamalla maan kasvukuntoa ja ravinteiden tarjontaa juuristolle ja maaperän mikro-organismeille. Terveessä maassa orgaanisen aineksen määrä ja juuriston syvyys kasvavat uudistavien viljelytoimien ansiosta.
Maa on tärkein osa maataloutta. Katseen siirtäminen kasvisadosta yhä enemmän maaperän terveyteen ei ole ajatuksena enää lainkaan uusi. Ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja eroosion ja luontokadon pysäyttäminen pakottavat kuitenkin etsimään nopeammin parempia ratkaisuja kohti kestävää ruuantuotantoa. Sellaista, joka on taloudellisesti kannattavaa, mutta samalla ekologista, paikallisyhteisöjä vahvistavaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Katse on kohdistettava aiempaa useammin maan terveyttä tukeviin ekologisiin järjestelmiin; juuristoon, veden kiertoon, mineraalien kiertoon, kasvien yhteyttämispotentiaaliin, ympäristön monimuotoisuuteen.
Laiduntavia eläimiä tarvitaan kipeästi maan kasvukuntoa palauttaviin talkoisiin. Ns. uudistavassa laiduntamisessa pyritään simuloimaan luonnonvaraisten kasvissyöjien laiduntamista. Niiden käyttäytymisessä keskeinen tavoite on ja on ollut lauman suojaaminen pedoilta. Kun tiivis lauma siirtyy ruuan ja veden perässä, aiheutuu tietylle alueelle hetkellinen voimakas laidunpaine. Vaikka lauma myllää maan, kasvustoa ei kaluta loppuun ja se pääsee lepoon ja elpymään, kun lauma siirtyy eteenpäin. Yhteyttäminen jatkuu jäljelle jääneen vihreän lehvästön voimin saman tien. Sorkkien rikkomasta pintamaasta saattaa nousta pintaan myös uusia, maaperän vuosikausia säilömiä siemenkasveja.
Tallinnassa järjestetty kaksipäiväinen Northern Roots -kongressi toimi tänäkin vuonna inspiraation lähteenä lukemattomille uudistavasta viljelystä kiinnostuneille viljelijöille, tutkijoille ja neuvojille. Ideat ja innostus leviävät, kun ihmiset kohtaavat ja jakavat avoimesti osaamistaan, kokemuksiaan ja tutkittua tietoa. Kongressin keskiössä on aina maan terveys sekä tasapainoinen ja terve kasvusto, laiduntavien eläinten hyvinvointi ja tuottajien jaksaminen. Unohtamatta terveen maatilan elinehtoa, taloudellista kannattavuutta.
Monimuotoisuus ympärillämme: Lintujen ruokinta auttaa pakkasella, kunhan ei karkaa käsistä
Julkaistu keskiviikkona 31. joulukuuta 2025
Marraskuun kuuraisina pakkasaamuina viimeisilläkin punatulkuilla ja mustarastailla on päätöksen paikka: jäädäkö talveksi Suomeen vai karatako talvea vähän etelämmäs? Ranskassa olisi tiedossa plussakeliä, mutta sen verran ovat täkäläisetkin talvet leudontuneet, että yhä useampi jahkailija päättää jäädä. Siinä tapauksessa myös kireimpinä pakkaspäivinä on löydettävä konstit selviytyä, ja tässä kohtaa me ihmiset pääsemme leikkimään sankaria. Ilman talviruokintaa moni pieni höyhenpallo olisi vaarassa jäätyä pystyyn.
Muutolle lähtöä säätelevät niin perimä, syksyn sää, valon väheneminen kuin oppiminenkin; kupillinen maapähkinöitä kuistilla tuskin saa tulkkua viipymään. Tänne jääville lintulauta on kuitenkin tärkeä energiapankki. Ruokintapaikka voi olla ratkaiseva silloin, kun paukkupakkanen venyy kolmannelle viikolle ja puista löytyy enää kourallinen kuivuneita siemeniä. Ja puuhakkaita siivekkäitä ikkunan takaa seuraavalle ihmisellekin tulee hyvä mieli, kun puutarhassa on elämää.
Lintujen talviruokintaa on syytä tarkastella myös kriittsesti. Huonosti hoidettu ruokintapaikka on kuin päiväkoti flunssasesonkina eli taudinaiheuttajien temmellyskenttä. Likaiset lintulaudat voivat levittää esimerkiksi salmonellaa, joka niittää erityisesti peippolintuja. Ja homeisista pähkinöistä on tietenkin enemmän haittaa kuin hyötyä.
Eräs riski piilee itse tarjoiluissa. Linnuille löytyy kaupasta yhtä sun toista erityisherkkua kuorituista maapähkinöistä hyönteisproteiinitankoihin. Valmiit siemensekoitukset sisältävät tavallisesti auringonkukansiemeniä, pähkinöitä ja kauranjyviä, toisinaan mukana on hirssiä ja durraa. Pahaksi onneksi seassa voi piileskellä myös ikävyyksien siemen, kuten rikkakananhirssi. Lintulaudan asiakkaille vieras suupala maistuu siinä missä muutkin, mutta maahan pudottuaan se saattaa lennähtää sopivalle kasvualustalle ja versoa itsepäiseksi rikkaruohoksi, joka valtaa äkkiä puoli peltoa. Rikkakananhirssiä pidetään maailmalla vihonviimeisenä rikkakasvina, joka rohmuaa typet maaperästä, häiriköi kemiallisesti toisten kasvien kasvua ja tottuu nopeasti torjunta-aineisiin. Kuumenevia kesiäkään se ei säikähdä, sillä eteläisessä Euraasiassa kehittynyt heinä kuuluu C4- kasveihin, jotka osaavat sitoa hiilidioksidia erityisen huolellisesti auringon porottaessakin. Eikä tehokkuus siihen jää, vaan huligaani myös pölyttää itse itsensä mukisematta tuottaakseen tähkylöittäin siemeniä, tarkemmin sanoen jopa kymmeniätuhansia. Ne voivat ryhtyä itämään vaikka kymmenen vuoden päästä, jolloin saakin sitten raapia päätään keksiäkseen, mistä ne tulivat.
Oikein toteutettuna talviruokinnasta on hyötyä linnuille, pellolle ja puutarhalle – sekä ruokkijoille, joiden ansiosta useampi talitiainen, pikkuvarpunen ja käpytikka selviytyy kevääseen. Energiaa säästyy, jos linnut voivat luottaa alueelta löytyvän useita tankkauspaikkoja. Nyrkkisääntö on, ettei siivekkäitä saa huijata: maan jäädyttyä aloitettua palvelua on tärkeä jatkaa lumisen ajan yli. Automaateiksi on hyvä valita sellaisia, joissa ei joudu lopulta nokkimaan siemeniä ulosteen seasta.
Kevään korvalla ruokinnasta iloitsevat myös ensimmäiset rättiväsyneet muuttolinnut, mutta viimeistään huhtikuussa tarjoilun on aika päättyä ja pesinnän alkaa. Jos talitintti tai mustarastas päätti jäädä talveksi tänne pörhistelemään höyheniään, mutta sai joka päivä kupunsa täyteen, voi se keväällä saada vähän etumatkaa. Lajitovereiden viritellessä soidinlauluaan muuton rasitusten jälkeen ovat talvehtineet tirpat jo tuliteriä. Kohta ne huiskivat ympäri pihaa tekemässä selvää heräilevän puutarhan vihollisista. Poikasten kasvattaminen lentokelpoisiksi vaatii nimittäin tuhansia ötököitä.
Vieraslajit torjuu varmimmin täyttämällä ruokinta-automaatit kotimaisilla siemenillä ulkomaisten seosten sijaan. Lintujen kestosuosikkia auringonkukkaa ei tosin kotimaisena liiemmin saa. Siispä jos kananhirssi pääsee itämään, on se syytä kaivaa juurineen maasta ja heittää roskikseen tai vaikka polttaa. Ruokintapaikkaa perustavan on myös hyvä pitää vähän etäisyyttä lähimpään peltoon. Ikkunaan myös, jottei linnuille sattuisi ikäviä onnettomuuksia.
On paikallaan myös kysyä, keitä aikoo ruokinnalla auttaa. Ruokaa napsimassa käy ennen kaikkea muutenkin yleisiä, asuttuun ympäristöön sopeutuneita lajeja. Piilottelevat hömötiaiset kätkevät talvieväänsä kotimetsään, eikä niitä auta, vaikka naapuruston sinitiaispopulaatio kasvaisi kuinka. Pahimmassa tapauksessa metsätiaiset jäävät alakynteen keväällä, kun ne joutuvat kisaamaan hyönteisistä kovakuntoisten pihatinttien kanssa. Toisaalta kaadettu kotimetsä on niille helposti akuutimpi ongelma. Oravan vierailuista lintulaudalla ei välttämättä koidu harmia, mutta ikävämpää on, jos antimilla käy rottia tai haitallinen vieraspeto supikoira.
Kaikkein suurin ja palvelus talvehtiville pikkulinnuille on lopulta jopa helpoin: sen kuin jättää pihan ruokkoamatta. Kerroksellisesta puutarhasta löytyy apetta kasvukauden jälkeenkin. Talveksi oksille jääneet pihlajan, seljan ja aronioiden marjat ovat erityisessä arvossa. Siankärsämö, pörheät ohdakkeet ja takiaiset sekä keltaisena kukkiva kultapiisku jäävät talveksi törröttämään, ja kuivakan harmaat rangat notkuvat siemeniä vielä maaliskuussakin. Niiden on parasta antaa olla, kehystää puutarhaa, ja oksilla keikkuva siemenautomaatti on sitten kiva lisä, joka tuo vipinää pihapiiriin.
Nimim. Pälkähästäpääsky