Lammasmaailma

Arkisto aiheelle ‘Sairaudet ja lääkitseminen’

Raatokärpänen käyttää tilaisuutta hyväkseen

Lämpimällä ja kostealla kesäsäällä lampaita voivat kiusata kärpäsen toukat. Suomessa kyseeseen tulevat todennäköisesti lajit Lucilia sericata, L. caesar, Calliphora vomitoria ja Protophormia terraenovae. Maailmanlaajuisesti yleisin ongelmanaiheuttaja on L. sericata.

Lämmin (>15 C), kostea ja tyyni sää ovat otollisia kärpäshaitoille. Laitumilla lentelevät kärpäset etsivät lampaita, joilla on likainen, kostea ja huopunut villa tai haavoja iholla. Esim. ripuliulosteen tahrima peräpää on kärpäsille erityisen houkutteleva paikka laskea munat, samoin pienikin haava. Kuoriutuvilla toukilla on takapäässään pienet koukut, joilla niiden on helppo tarttua ihoon. Ne myös erittävät entsyymejä, jotka pilkkovat iho- ja lihaskudosta toukille sopivaksi ravinnoksi. Samalla haava laajenee. Jos tuhoutunut alue on laaja eikä sitä huomata villan alta ajoissa, lammas voi menehtyä verenmyrkytykseen ja shokkiin. Karitsat joutuvat kärpästen uhreiksi useammin kuin aikuiset.

Sairauden oireet alkavat yleensä eläimen oudolla käytöksellä: eläimet keskeyttävät syömisensä ja koittavat purra aluetta, jossa toukat tekevät tuhojaan. Ne saattavat juosta pienen matkaa äkkinäisesti eteenpäin ja jatkaa sitten syömistä. Koska toukat aiheuttavat kutinaa ja kipua, eläin keskittyy vähemmän aikaa syömiseen ja laihtuu. Lopulta eläin jää makaamaan. Kun se löydetään, saatetaan ensin ihmetellä näennäisesti hyvässä kunnossa olevaa lammasta, jolla ainoastaan villa näyttää joltain kohdin märältä. Kun aluetta kosketetaan, käteen jää villaista ihoa ja alta paljastuu tuhansittain toukkia. Jos kudosvaurioita on laajasti ja lammas huonossa kunnossa, jää lopetus ainoaksi vaihtoehdoksi.

Jos lammas on pirteän oloinen ja syö, sitä voidaan koittaa hoitaa: vahingoittuneen alueen ympäriltä ajetaan villat laajalta alueelta ja lampaalle annetaan jotakin ulkoloisten häätöön tarkoitettua valmistetta, esim. selkään kaadettavaa pour on -valmistetta. Ei kuitenkaan suoraan vahingoittuneelle alueelle vaan esim. niskaan tai lapaluiden väliin. Tukihoitona annetaan kipulääkettä ja antibioottia. Kaikki näkyvillä olevat toukat pyritään poistamaan huuhtelemalla tai nyppimällä sormin tai pinseteillä. Myös runsas veden valutus vaurioalueella vähentää toukkien määrää ja edistää kudosten paranemisprosessia. Vesihoitoa kannattaa jatkaa useampana päivänä. Potilas otetaan sisälle (+kaveri tai kaksi) ja sen vointia tarkkaillaan huolellisesti. Joskus toukat ovat päässeet lampaan elimistöön hyvin pienestä ja huomaamattomasta pistohaavasta. Tällöin saattaa olla todella hankalaa havaita toukkien aiheuttaman tuhon laajuutta. Esim. kaulan tai pään seudun vaurioissa toukkien aiheuttama tuho voi ulottua jopa vaurioaluetta ympäröiviin elimiin (sylkirauhasiin, kilpirauhasiin ym.).

Tehokkainta ennaltaehkäisyä olisi pitää laiduntavien eläinten villa lyhyenä ja ehkäistä ripuleita mm. loistorjunnan keinoin. Kriittisinä ajanjaksoina pitää laiduntavien eläinten tarkkailuun varata aikaa. Suurimmassa vaarassa olevat karitsat voivat hyötyä ennaltaehkäisevistä ulkoloislääkkeistä.

Kiitos kärpästiedoista: Pekka Vantanen, Urjala, hyönteisharrastaja ja lampuri sekä Jaakko Pohjoismäki, Tampereen hyönteistutkijain seura.

Karitsan kokkidioosi on monisyytauti

Yleisiä pikkukaritsavaiheen jälkeisiä karitsaripulin aiheuttajia ovat kokkidit. Kaikki lampaat saavat jossakin elämänsä vaiheessa tartunnan, mutta vain osa sairastuu. Karitsat saavat tartunnan suun kautta ympäristössä olevista tartuntakykyisistä kokkidien ookystoista. Jos tartunta on voimakas tai karitsoiden vastustuskyky puutteellinen, eläimet sairastuvat suolistoinfektioon, kokkidioosiin.

Kokkidioosin aiheuttamaa ripulia alkaa esiintyä sisäruokinnassa kuukauden iästä alkaen. Tavallisinta se on noin kahden kuukauden iässä. Laitumella taudin puhkeamishetki vaihtelee sen mukaan, onko tartunta saatu jo lampolassa vai vasta laitumella. Jos laidunhygienia on heikentynyt, on seurauksena yleensä sekainfektio, jossa kokkidioosin puhkeamista edistävät eri suolistoloisten, yleensä Trichostrongylusten aiheuttamat tartunnat.

Kokkidit ovat yksisoluisia loisia, joiden kohdesolut ja taudinaiheuttamiskyky vaihtelevat suuresti. Kokkideita on useita tyyppejä ja satoja lajeja, eri eläinlajeilla omansa. Lampaat eivät sairastu esim. nautojen tai vuohien kokkideista. Läheskään kaikki kokkidilajit eivät aiheuta lampaille tautia, vaan hankalia kokkideja on noin 4 lajia ja ne kuuluvat kaikki samaan Eimeria-ryhmään, esim. Eimeria ovinoidalis ja Eimeria crandallis.

Sairastuneet yksilöt erittävät ulosteen seassa munia, jotka eivät kuitenkaan ole tartuntakykyisiä ennen päivien tai viikkojen kypsymisaikaa. Nopeinta munien kehittyminen on lämpimässä ja kosteassa ympäristössä kuten juomakupeissa tai juomakuppien tai lämpölamppujen ympäristössä. Munat säilyvät ympäristössä todella hyvin, mutta tuhoutuvat esim. suorassa auringonvalossa. Desinfektioaineille tartuntakykyiset munat eivät ole herkkiä, auringon lisäksi vain äärimmäinen kuivuus tuhoaa niitä.

Kokkidioosissa ohutsuolen loppuosan sekä umpi- ja paksusuolen seinämä vaurioituvat vakavasti. Seurauksena on sekä ravintoaineiden imeytymishäiriö että nesteen ja elektrolyyttien menetys suoleen. Uloste on löysää ja sotkevaa, toisinaan verensekaista.

Karitsointiajan lopulla syntyvillä karitsoilla on suurin todennäköisyys saada voimakkaita tartuntoja ja sairastua. Silloin ahtaus on suurimmillaan, nuoria eläimiä on paljon, hygienia heikkenee ja uloste voi helposti sotkea juoma- ja ruokapaikat sekä lampaiden villan ja uuhien utareet.

Kokkidioosin diagnosoiminen ei ole suoraviivaista. Ulostenäytteen antama informaatio on arvoltaan vähäinen: myös terveellä karitsalla saattaa olla melko paljon tautia-aiheuttavia kokkideja. Toisaalta sairastuneella kokkidit saattavat ilmestyä ulosteeseen vasta ripulin jo alettua. Löydökset onkin aina yhdistettävä kliinisiin oireisiin. Lisäksi suolistoloisten osuus taudinaiheuttajina on arvioitava erikseen. Kokkidioosidiagnoosi varmistuu aina luotettavimmin kuolleen karitsan raadonavauksella Evirassa.

Riippumatta aiheuttajasta, ripulin tärkein hoito on nestehoito. Ripulijuomana voi käyttää kaupallisia valmisteita tai valmistaa liuosta itse. Kaupallisista valmisteista ovat hyviä ns. vasikkasuolat. Niissä on elektrolyyttien lisäksi pektiiniä ja glukoosia. Pektiini kiinteyttää ulostetta ja glukoosista sairastunut karitsa saa energiaa. Vasikkasuoloja saa esim. maatalouskaupoista. Jos tilalla ei ole ensihätään mitään elektrolyyttivalmistetta, sellaista voi valmistaa itse: litraan vettä sekoitetaan ruokalusikallinen sokeria tai hunajaa, vajaa teelusikallinen suolaa ja puoli teelusikallista bikarbonaattia (leivinsoodaa). Liuosta tarjotaan karitsoille vapaasti mahdollisimman pian ripulioireiden ilmaannuttua. Heikoimpia voidaan joutua myös juottamaan. Heti kun mahdollista, siirrytään käyttämään kaupallisia vasikkasuoloja.

Vakavimmin oireilevat karitsat hyötyvät eläinlääkärin antamasta sulfalääkityksestä tai erityisesti kokkideihin suunnatusta lääkityksestä, ja nestehoidosta. Varsinaiset kokkidilääkkeet on kuitenkin suunniteltu niin, että ne ovat kustannustehokkaimpia ennaltaehkäisevästi annettuna. Jos tilalla on kokkidioosiongelma, lääkityksestä kannattaa keskustella eläinlääkärin kanssa jo ennen seuraavaa riskijaksoa.

Tärkeää on eristää sairaat terveistä. Sairaat erittävät ympäristöön massiivisesti kokkidimunia ja tartuttavat muut. Eristäminen myös helpottaa sairaiden hoitoa ja tarkkailua. Tarvittaessa eristetään myös sairaan emä ja sisarukset. Jos koko laiduntavien karitsoiden ryhmä joudutaan lääkitsemään, se on samalla syytä siirtää uudelle, vähemmän kuormittuneelle laidunlohkolle.

Ennaltaehkäisy

Karitsan kuusi ensimmäistä elinviikkoa ovat kokkidioosin ehkäisyn kannalta ratkaisevia. Kaikki alkaa uuhesta: mitä terveempi ja paremmin ruokittu uuhi, sen elinvoimaisemmat karitsat! Vastasyntyneiden ternimaidon saanti on varmistettava. Kuivikkeiden tulee olla puhtaat ja kuivat, mikä hillitsee kokkidien elinkiertoa ja pitää myös utareen puhtaana, jolloin karitsat eivät joudu imemään likaisia vetimiä. Liian suuri eläintiheys ja pitkään jatkuva karitsointiaika lisäävät tartuntoja eri-ikäisten karitsoiden välillä. Vastaavasti ternimaidon puute ja eläinten kokema stressi heikentävät vastustuskykyä. Myös vieroitus voi laukaista kokkidioosin. Vieroituksen aikaisen stressin vähentämiseksi kannattaa vieroitettavat karitsat jättää paikoilleen ja siirtää uuhet pois.

Karitsointien alkaessa pitää ympärivuotiset jaloittelutarhat sulkea käytöstä, koska karitsat voivat niillä altistua massiiviselle määrälle tartuntakykyisiä kokkidien munia. Hyvä laidunhygienia edellyttää puhdasta ensilaidunta ensimmäisiksi viikoiksi. Tällainen laidun vähentää sisäloistartuntojen lisäksi myös kokkidioosiriskiä.

Kun karitsoilla on hyvä vastustuskyky (ternimaito!) ja niiden ympäristö on kuiva ja puhdas, kokkiditartunnat eivät missään vaiheessa ylitä karitsoiden vastustuskykyä ja aiheuta sairastumista.

Ripuli on terveydenhuollon kohde

Kuluneena vuonna teimme tiloille runsaasti sisäloisten torjuntasuunnitelmia. Taustatietokyselyissä ja näytetiedoissa lampurit mainitsivat yleisesti ongelmaksi karitsoiden ripulin, erityisesti menneenä kesänä. Muutamassa tapauksessa ripulin esiintymisajankohta ja taudinkuva olivat lisäselvitysten perusteella peräti oppikirjamaisia. Aina oireilun syyt eivät kuitenkaan ole aivan yksinkertaisia.

Ripuli ei ole sairaus vaan oire ruuansulatuksen häiriöstä. Löysä uloste ei aina ole merkki tulehdussairaudesta. Toisaalta kaikki suolitulehduksetkaan eivät aina aiheuta ripulia – ainakaan heti.

Lampaalla jo puuromainen uloste katsotaan poikkeavan löysäksi. Toisaalta alkukesän voimakkaasti kasvavan nurmen kuiva-ainepitoisuus voi olla niin alhainen, että ulosteetkin muuttuvat vetisiksi. Todellinen ripuliuloste kuitenkin jatkuu useamman päivän ja sotkee eläimen hännän ja takapään villat. Eläin menettää nesteen mukana myös elektrolyyttejä, mikä alkaa pian näkyä voinnin huononemisena. Ruuansulatuksen ja ravinteiden imeytymisen häiriöt oireilevat kasvun hidastumisena. Kasvu-uralle palaaminen voi viedä viikkoja.

Tulevaa kesää ajatellen ripuleiden ehkäisy ja terveydenhuollon suunnittelu kannattaa aloittaa aiempien löydösten selvittelyllä; millaisia oireita, kuinka monella, missä tuotosvaiheessa ja millä laitumella. Mitä kertoo eläinten kasvukäyrä ensimmäisten laidunviikkojen ja -kuukausien aikana ? Onko otettu loisnäytteitä, onko tutkittu kokonaisia karitsoita ? Mihin perustuu tilan laidunnusstrategia ja pitäisikö sitä päivittää ? Entä eläinten lääkitys- ja tukihoitostrategia ?

Tavallisia tartunnallisia syitä laajoille ripuliepidemioille ovat kokkidit ja eri suolistoloiset. Erityisesti laidunhygienia, mutta myös eläinten ikä ja yleiskunto sekä sään vaihtelut ja ruokinnan muutokset vaikuttavat taudin ajankohtaan ja vakavuuteen. Ehkäisyn lisäksi on aikaa uhrattava aina myös eläinten säännölliseen tarkkailuun.

Vapautta ja vastuuta

Hyvät laiduntamiskäytännöt karitsoiden turvaksi

Karitsoille on juuri koittanut vapaus. Ne pääsevät nauttimaan suomalaisen alkukesän pakahduttavasta vehreydestä – lampurit työnsä hedelmistä. Ikävä kyllä kolikon kääntöpuoli on, että joskus ilo saattaa loppua lyhyeen. Jos ripuli iskee tai yksi tai useampi (komeimmista) karitsoista löytyy kuolleena, on katastrofi jo tapahtunut. Juuri siksi on käytettävä aikaa taudinsyyn selvittämiseen ja vastaavien tapausten ehkäisemiseen.

Onko ruokinnanmuutos ollut hyvin äkillinen? Oliko kuolleessa päällepäin näkyviä muutoksia? Mitä oireita on muissa karitsoissa? Onko eläimiä käsitelty viimeisten vuorokausien aikana (kuljetettu, lääkitty, ryhmitelty)? Missä kunnossa ovat juoma-astioiden ja ruokintakaukaloiden ympäristöt? Rajoittuvatko laitumet kosteikkoihin?

Jos ripuli on suolistoloisten aiheuttamaa, se selviää ulostenäytteenotolla. Muiden tautien erotusdiagnostiikkaan voi saada lisätietoa eläinlääkärin suorittamasta kuolleen karitsan kenttäobduktiosta. Jos kuitenkin kuollut karitsa on saatavissa samana päivänä Eviran kylmiöön odottamaan raadonavausta, se kannattaa sinne toimittaa.

Yksittäinen eläin voi kuolla pelkästään muutoksen aiheuttaman stressin ja hyvin äkillisen suolistoperäiseen shokin seurauksena (”suolisolmu”). Löydöksenä verekäs suoli ja yleiset hengitys- ja verenkiertoelimistön shokkilöydökset sydämessä, keuhkoissa ja imusolmukkeissa.

Pässipoikien kehittymässä olevat virtsakivet voivat alkuun oireilla niin lievästi, ettei lampuri huomaa laitumella mitään poikkeavaa. Jos virtsaputki sitten tukkeutuu, voi 12 tunnissa seurata jo virtsarakon repeämä ja virtsamyrkytys.

Äkillinen sydänlihasrappeuma ja hengenmeno laidunkauden alkaessa lienee harvinainen, mutta pidettävä mielessä yhtenä erotusdiagnoosina.

Kokkidioosi voi oireilla laitumella rajustikin. Erityisen huono yhdistelmä on nuorimpien karitsoiden altistuminen massiiviselle tartunnalle. Tällainen tilanne voi syntyä esim. silloin, kun samalla laitumella laiduntavat kovin eri-ikäiset juuri vieroitetut karitsat. Tai kun kosteus ja lämpö kiihdyttävät laitumella talvehtineita ookystojen kehittymään yhtäaikaisesti tartuntakykyisiksi. Samantyyppiset olosuhteet edistävät vanhoilla laitumilla myös suolistoloistartuntojen aiheuttamaa ripulia, joka osaltaan altistaa kokkidioosille.

Isompien karitsoiden klostridioosi (tyyppi D) uhkaa nopeasti kasvavia yksilöitä rehevillä nurmilla. Terveessäkin suolessa esiintyvä bakteeri villiintyy, kun helppoliukoista energiaa on äkisti tarjolla yllin kyllin. Uhkaava tilanne voi kehittyä kevään ensimmäisillä laitumilla tai myöhemminkin kesällä, jos rehun laatu ja määrä muuttuvat laitumenvaihdon yhteydessä huomattavasti. Raadonavauksessa todetaan shokkikuva ja usein myös tyypillisesti turvonneet vaaleat munuaiset. Tämän taudin ennaltaehkäisyyn on käytettävissä myös rokote (erityislupavalmiste).